Takaisin ruotuun

Tässähän hulahti reilut pari kuukautta pääasialliseen nenänkaiveluun, kun nostetaan aihe nimeltä liikunnan harrastaminen pöydälle. Löytyy selityksiä ja ehkä tekosyitäkin. Siitä huolimatta melkeinpä ihmettelen, että näin pääsi käymään. Sillä minähän tykkään liikkua! Se on se, minkä avulla tämä emäntä jaksaa ja mistä ammentaa energiaa.

Niin tai näin. Olen käynyt Irlannissa asuessa säännöllisesti samalla ohjattuja tunteja pyörittävällä salilla yli pari vuotta. Välille mahtui jokunen tauko, muun muassa kesälomat Suomessa ja yksi synnytys toipumisineen. Heinäkuun alkupuolella, juuri ennen kesälomalle lähtöä salikortti umpeutui sopivasti.

Tohkeissani pakkasin kesälomakassiin uikkaria ja lenkkaria. Onhan lomallakin hyvä vähän liikkua, edes vähän. Ajatuksissani siinsi maauimalan uima-allas, jossa voisi uida matkaa. Ja toisessa ajatuskuplassa pyörivät pururadat ja mökkimaisemien hiekkatiet. Toisinsanoen loistavat juoksualustat verrattuna näihin Irlannin asfalttiteihin.

Kolmen ja puolen viikon aikana ne ajatuskuplat sitten jotenkin kuitenkin poksahtelivat. Ajatukset aamu-uinneista tai ihan mihin tahansa aikaan päivästä uiduista matkoista jäivät kahteen maauimalakäyntiin. Eikä se lenkkisaldo hyvine alustoineen ollut sen kummoisempi. Kolme. Ja viimeiselle juoksulenkille jouduin melkeinpä pakottamaan itseni, kun huomasin matkalaukun pohjalta löytyvän käyttämättömiä ihan varmuudenvuoksi mukaanotettuja varajuoksuvaatteita. Pesukonekin on keksitty!

Elokuu ei paluun jälkeen alkanut liikunnan suhteen sen auvoisemmissa merkeissä. Juostua tuli käytyä vähän useammin. Parina lauantaina otin pitkästä aikaa osaa joka viikkoiseen ilmaiseen Park Run -juoksutapahtumaan. Lasten kanssa tuli tietysti käveltyä sinne ja tänne, joten ei tämä elo mihinkään sohvalla makailuun ja sipsien syöntiin ole mennyt, mutta se sellainen hikiliikunta jäi pitkälti väliin. Elo oli ylipäätään vaihtelevampaa, kun lapset olivat pääsääntöisesti kotona ja mies oli paljon reissussa. Kerran taisin yrittää jopa jonkinlaista kuntopiiriä kotona, mutta yritykseksi jäi. Jostakin syystä kotona liikkuminen – niin helppoa kuin se olisikin – ei ole minun heiniäni.

Syyskuussa, silloin lähtee! Päätin elokuun lopulla. Sitten loppuu tämä varpaiden heiluttelu ja navankaivuu. Vaan eihän se ihan niin mennytkään. Kuun alkuun otettiin koko porukan sairastelut ja omalta kohdalta liikuntakuntoon toipuminen tuntui vievän aikaa.

Kuun alkupuolen kaksi ensimmäistä viikkoa Paddy harjoitteli pieniä pätkiä päiväkodissa. Kolmannella viikolla päästiin tositoimiin ja jäpikkä aloitti hoidon kolmena aamupäivänä viikossa. Tämä tiesi selkeämpää rytmiä omaankin olemiseen.

Nyt ei ollut enää sijaa tekosyille. Maanantaina, väsyneenä huonosti nukutun yön jälkeen etsiskelin treenikenkiä epämääräisen kasan alta. Vein molemmat lapset hilkulla ajallaan aamupäiväksi hoitopaikkaan ja jatkoin siitä sumutinpullosateessa kävelymatkaani salille. Kuittasin seuraavan kolmen kuukauden jäsenyyden itselleni. Hey Riikka, you're back! Good to see you again. -toivotuksia sateli niin valmentajilta kuin kanssaliikkujiltakin. Enkä edes kuollut ensimmäiselle tunnille, vaikkei se pelkältä glorialta tuntunutkaan. Mutta treenin jälkeen tuntui hyvätä, kuten aina. Tästä on hyvä jatkaa.