Kaksi viikkoa korona-arkea

Menneet kaksi viikkoa, ovathan nämä olleet aikamoisia viikkoja. Ihan siitäkin huolimatta, ettei tilanne ole muuttanut meidän arkea niin dramaattisesti kuin monen muun lapsiperheen.

Miksei?

Meillä ei ole kouluikäisiä lapsia, joten kotikouluvirityksiin ei ole tarvinnut vielä tutustua.

Lapset ovat kyllä olleet kaksi viikkoa kotona, mutta siirto päiväkodista kotihoitoon ei ehkä ollut niin tuntuva, sillä Suomeen muuton myötä lapsemme ovat olleet vain kolmena päivänä viikossa päivähoidossa. Syy tähän on ollut se, etten ole ollut töissä. Näillä palikoilla lasten kotouttamista oli varmasti helpompi lähteä rakentamaan kuin monissa muissa perheissä. Mies siirtyi kotikonttorihommiin ensimmäisen koronaviikon lopulla. Hän rakensi muuttotyömaan varastoon banaanilaatikoista ja kirjahyllyn levystä itselleen työpisteen. Ergonomiasta ja viihtyisyydestä voinemme keskustella erikseen. Sittemmin kotikonttoria viriteltiin vähän paremmalle tasolle; kirjahyllyn levystä rakennettiin seisomatyöpiste ja banaanilaatikot siirtyivät sisustuselementeiksi.

Luulen, että paluumuuttajina ja etenkin muuttajina uudelle paikkakunnalle, ei tämä kotoilu ole ollut meille niin paha nakki muutenkaan. Tällä tiiviillä kokoonpanollahan me olemme Irlannissakin pitkälti viikonloppumme viettäneet. Paikalliset ystävämme käyttivät monesti viikonlopun kyläilemällä perheensä ja isovanhempiensa luona. Meillä ei ollut mummoloita tai sukulaisia, sentään toisinaan treffailimme kaveriperheiden kanssa. Pääosin viihdytimme toinen toisiamme ja retkeilimme yhdessä. Samalla viihdytysmetodilla olemme pyrkineet elämään tässä uudessakin tilanteessa. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestykellä.

Tuskin on ketään, kenen hermoja tämä koronan kanssa tasapainoilu ei kiristäisi. On joka tuutista tulevia jatkuvia negatiivisia uutisia. Pelkoa. Epävarmuutta. Vaikeuksia. Sairautta. Kieltoja ja rajoituksia. Pelkoa, että yskähtää väärään aikaan väärässä paikassa. Toiveita olla hetki yksin tai vastaavasti toiveita puhua jonkun kanssa kasvotusten. Ja se arki, jota yritetään muokata uudelleen ja jonka keskellä on nyt vain yritettävä selviytyä.

Jos nyt yritän omalta kohdalta nähdä jotakin positiivistakin tässä tilanteessa, niin olen äärimmäisen kiitollinen, että säät ovat ainakin pääkaupunkiseudulla olleet hyvät näiden viikkojen aikana. Kaksi kertaa päivässä olemme lasten kanssa vetäneet ulkotamineet päälle ja kiipeilleet kallioilla, taapertaneet pienissä metsiköissä ja heitelleet kiviä veteen. Sellaista pientä ja simppeliä, mutta mistä on tullut kaikille hyvä mieli.

Toiseksi, lapset ovat menneinä viikkoina nähneet isäänsä enemmän kuin ehkä ikinä. Hän on pitänyt videopalavereita varastosta ja viettänyt pitkiä tunteja tietokoneensa ruutuun liimautuen. Siitä huolimatta olemme syöneet kaikki ateriat yhdessä ja pitäneet välillä pieniä turinatuokioita. Meille se on ollut jonkinlaista arjen luksusta. Vai pitäisikö sanoa korona-arjen erikoisuuksia.