Paluumuutto tarkoitti minulle monen
asian muuttumista. Muuttamista takaisin kotimaahan, muuttamista
uuteen kaupunkiin, uuden arjen hiljaista rakentamista palanen
kerrallan ja monen asian aloittamista alusta. Niin ja tarkoitti se
myös toimia kotiäitielämän päättymistä ja paluusta työelämään.
Paikkakunnan muuton myötä ei tosin
ollut paikkaa, jonka ovelle mennä työn perässä kolkuttelemaan,
vaan koko tilannetta piti aloittaa haistelemaan vähän uudelta
kantilta. Annoin itselleni kaksi kuukautta aikaa keskittyä
työpaikkojen etsimiseen, joista olen oikeasti kiinnostunut ja jos
homma ei etenisi, laajentaisin skaalaa. Kiinnostavuuden lisäksi oli
kiinnitettävä huomiota siihen missä työpaikka sijaitsisi ja miten
sinne pääsisi. Tätä tutkaillessa kävi hyvin selväksi, että
pääkaupunkiseudulla työmatkoihin saa varata aikaa. Jos paikka
näytti olevan liian etäällä tai käytännössä hankalien
yhteyksien päässä oli mietittävä saisiko lapsiperheenarkea
päiväkotivienteineen ja -hakuineen ihan oikeasti noilla palikoilla
toimimaan?
Lasten muutamat viikoittaiset
päivähoitopäivät tarkoittivat minulle keskittymistä työnhakuun.
Ja aika alusta sen homman kanssa saikin lähteä liikenteeseen.
Edellisestä työnhausta oli ehtinyt kulua tovi jos toinenkin –
nähtävästi sen verran pitkä, että CV:ssani puhuttiin
ATK-taidoista. Hakeminen vaati muutenkin aikaa. Pitkät
nettipohjaiset hakemukset vaativat tarkkoja tietoja ja osan hakemieni
paikkojen kylkeen oli tehtävä esittelyvideoita itsestä.
Alkuvuoteen mahtui jokseenkin synkkiä
hetkiä. Paluumuutto tuntui huonolta ratkaisuilta. Työnhaku ei
edistynyt. Raahustin yksiksenki keskustan katuja pitkin. Ulkona satoi
ja oli pimeää. Olin aika varma, että olin ollut ihan liian monta
vuotta poissa työmarkkinoilta, enkä kelpaisi enää mihinkään.
Kalenteri oli kääntynyt helmikuulle. Hiekka valui tiimalasissa.
Lähetettyjen työhakemusten lista kasvoi ja niin kasvoi
vastaanottamieni kiitos, mutta ei kiitos sähköpostienkin.
Kiinnostus koko työnhakua kohtaan lopahti, mutta tiesin että sitä
on siitä huolimatta jatkettava ja tsempattava itseäni eteenpäin.
Kai jossakin sisimmässäni tiesin,
että tämäkin asia jossakin kohtaan järjestyy, mutta kuten aina
odottavan aika on pitkä.
Oltiin jo helmikuun lopussa ja tiesin
itselleni asettaman rajan alkavan vääjämättä olevan käsillä.
Pohdin erilaisia ratkaisuja. Sitten yhtenä päivänä kuun lopulla
sain samana päivänä kaksi haastattelukutsua. Ensimmäiset
laatuaan. Voi sitä helpotuksen tunnetta. Tuntui, että vihdoin jokin
asia oli nytkähtänyt vähän eteenpäin.
Jännitin ensimmäistä haastattelua
kuin mikä. Toivoin muistavani oman nimeni, enkä päästäväni
sammakoita suustani ja onnistuisin jättämään kertomatta ne
parhaat läppäni työhaastattelussa.
Ensimmäiset haastattelut eivät
johtaneet eteenpäin, mutta mikä parasta niistä sai
haastattelukokemusta, jonka tarpeessa selkeästi olin. Näiden perään
sain lisää kutsuja, joihin osasin lähteä jo hivenen rennommalla
asenteella. Niistä yksi eteni toiseen haastatteluvaiheeseen.
Koronakriisi oli jo puhjennut päälle.
Suomessa ryhdytty isompiin varotoimiin. Kouluja suljettiin ja
päiväkodeista pyydettiin siirtämään lapsia kotihoitoon mikäli
mahdollista. Uutisista tulvi epävarmuutta, lomautuksia ja
irtisanomisuhkia. Sähköpostiini kilahteli posteja. Olet hakenut
työtehtävään y. Koronatilanteen vuoksi joudumme keskeyttämään
tämän työpaikan hakuprosessin.
Yhtenä näistä epävarmoista päivistä
puhelimeni soi. Olemme valinneet sinut työtehtävään x. Oletko
vielä kiinnostunut?
Onnea! Ja vielä tänä aikana.
VastaaPoistaKiitos Saara! Ihmeiden aika ei näemmä kuitenkaan ole ohi.
Poista"Onni seuraa ahkeraa."
VastaaPoistaNiin kävi nytkin. Olen vuoren varma, että ovat oikein valinneet!
Kiitos :)
Poista