Pieniä toiveita

Huomaan, että viimeisen viikon aikana olen alkanut kaipaamaan pieniä – joskin tässä tilassa hieman merkityksettömiä asioita. Asioita, jotka aiemmin olivat helpostikin toteutettavissa, mutta joiden tekeminen nyt vaatii joko huomattavasti suurempaa säätöä tai sitten vain puhdasta odottelua tilanteen jonkinlaisesta normalisoitumisesta.

Niin.

Koska tässä on nyt viikko toisensa perään vietetty eloa hieman liiankin tiiviisti yhdessä huomaan kaipaavani yksinoloa oikein sillä lailla isosti. Lenkkipolulle lähteminen itsekseen tekee toki eetvarttia, mutta eräänä sunnuntaina kun mies lähti lasten kanssa aamupäivällä ulkoilemaan jäin yksin tyhjään asuntoon. Tai se suinkaan tyhjä ollut, istuin pöydän ääressä sunnuntain Hesari ja kahvikuppi seuranani. Ja voi kuulkaa, sehän tuntui melkein lomalta! Näitä pieniä omalomahetkiä tarvitsisin lisää tässä tiiviissä elossa.

Toisaalta omaoleilun kääntöpuolena kaipaan normaalia kanssakäymistä ja ihmisten tapaamista ihan silleen kasvotusten, vaikkeivat nuo virtuaalitreffitkään missään nimessä huono juttu ole.

Irlannissa asuessa kahvilassa käyminen kuului tavanomaisiin viikkorutiineihini. Ja voi kuinka huomaan kaipaavani noita pieniä kahvilapiipahduksia seuralla tai ilman.

Olemme asuneet hieman yli kuukauden uudessa kodissamme ja nyt olen hahmottunut selkeämmin muutamia hankintoja, joita haluaisin tehdä. Siihen kuuluu ainakin verhot, pöytä ja matto. Mutta, mutta koska olen rajoittanut kauppa-askareet pitkälti lähikauppaan pitää näidenkin hankkeiden antaa odottaa, mikä sinäsä on harmi, koska nyt olisi mukava saada kotia kuntoon kun sitä aikaa näiden seinien sisällä vietetään oikein urakalla.

Sisätilojen lisäksi katseeni siintää ulos, jossa näkisin itseni työntämässä sormia multaan ja istuttamassa purkkeihin kukan ja hyötykasvin jos toisenkin. Tähän pätee sama kuin edelliseen. Kukka- ja kasviostoksille on hankalampi lähteä ja ne purkit majailevat Uudenmaan rajojen ulkopuolella.

Haaveilen myös kampaajalla käymisestä. Itseni lisäksi toivoisin sitä myös kaksivuotiaalle Paddylle. Napsaisin tässä päivänä eräänä pidempiä hiustupsuja pikkumiehen otsalta, mutta järkytys oli suuri, sillä kaveri näytti operaation jälkeen lähinnä Matti Nykäseltä. Kun hieman luonnonkiharainen kutri laskeutui oikeisiin uomiinsa muistutti Paddyn hiuskuontalo epäilyttävän paljon Dannyä. Tämän jälkeen totesin, että takatukan leikkuu kannattaa suosiolla jättää asiat paremmin hanskaaville ja eletään Dannyna tämä poikkeusarki päätökseensä.

Sellainen pääsiäinen

Rehellisesti sanoen havahduin varmaan vasta puolitoista viikkoa sitten pääsiäisen lähestymiseen. Kun tässä on jo pidemmän aikaa ollut tällaista epämääräistä aikaa, ovat nuo tuollaiset pyhätkin päässet unohtumaan. Seinällä komeilee kyllä kalenteri, mutta Irlannista muistoksi ostetuun valokuvakalenteriin ei ole merkattu pyhäpäiviä.

Niin ja onhan tämä tällainen pääsiäinen poikkeus.

Yleensä pääsiäinen on ollut meille pieni paussi talven ja kesän odottelun välissä. Silloin on tehty jotakin normaalista poikkeavaa. Hyvin monesti tapasimme viettää pääsiäistä mökillä. Joskus taas kaupunkilomilla. Irlannissa asuessa taisimme yöpyä joka pääsiäinen kotona, mutta teimme sieltä käsin päiväretkiä lähiseudulle.

Tänä vuonna ei tarvinnut miettiä mökkeilyitä tai muita reissuja. Poikkeava pääsiäinen tämä on tosin sen puolesta, että olemme olleet ihan vain kotona. Kuinkas muuten.

En ole oikein kuulunt näihin kausikoristelijoihin, mutta joitakin kukkia tuli sentään haettua läheisestä kukkakaupasta. Vitsojen ja virpomisen olemassaolon unohdin kokonaan. Olisi unohtunut rairuohokin, ellei anoppi olisi lähettänyt lapsille rukiinsiemeniä. Multaa ei tietysti ollut, kun ennen paluumuuttoa lahjoitin ne naapurin rouvalle. Taloyhtiön pihan kukkapenkistä kävin lasten hiekkalapiolla lainaamassa vähän multaa purnukan pohjalle ja ehdittiin saada jokunen harva korsi kasvamaan ennen pääsiäistä.

Virpomisen sijaan Irlannista matkaan tarttui egghunt – munanmetsästys ja sitä teimme lasten kanssa perinteisesti pääsiäissunnuntaina. Kätkin sateen jäljiltä märkään pihaan pieniä suklaayllätyksiä, joita lapset tohkeissan etsivät. Saalis jaettiin koko perheen kesken.

Tähän pääsiäiseen on mahtunut ulkoilua. Aikataulutonta eloa. Yhdessä vietettyä aikaa - välillä ehkä turhankin tiiviisti, mikä aiheutti kiristelyä talouden kaikille osapuolille. Pullan tuoksua. Yllätin itsenikin leipomalla Nappulan kanssa rahkapullia. Mämmikokeilua – lapset maistoivat ensimmäisen kerran elämässään tuota ruskeaa erikoisuutta. Niin ja saatinhan sitä pääsiäisen aikana ripustettua kaksi tauluakin seinälle. Jatkuvan kotonaolon jälkeen vaihtelu olisi virkistänyt, mutta ei tämä tällainenkaan pääsiäinen hullumpi ollut.

Havaintoja poikkeusarjesta

Tässä koronaviikkojen edetessä olen tehnyt yhden jos toisenkin pienen havainnon siitä miten tämä poikkeustila on vaikuttanut meidän arkeen.

Neljän hengen taloudessa ruokaa kuluu viikossa ihan kiitettävä määrä. Tämä nyt ei tietenkään ole mikään uutinen, mutta ihan eri tavalla siihen on havahtunut nyt kun koko porukka syö kaksi lämmintä ateriaa, aamupalat ja välipalat kotona. Yritän tehdä aina iltaisin isomman satsin illallista – välillä paremmalla, toisinaan huonommalla menestyksellä, niin että siitä riittäisi aina seuraavan päivän lounaaksi. Helpottaa kummasti kun toinen päivän ruoka on lämmitystä vaille valmiina, etenkin nyt kun huushollissa pyörii kaksi vuorovedoin töitä tekevää aikuista ja kaksi lasta, joiden hoitovuoroja vaihdellaan toisen työvapaan aikana.

Koska kaupassa ei kannata juosta joka toinen päivä, on syömisestämme tullut huomattavasti suunnitelmallisempaa. Aiemmin mietin ruoat valmiiksi muutamille seuraaville päiville, nyt pyrin miettimään ainakin neljän seuraavan päivän ruoat kerralla ja tekemään kauppaostokset sen mukaan. Enemmänkin tietysti voisi suunnitella kerralla, mutta ongelma on, että autottomana käymme kävellen kaupassa, niin jossakin menee raja kuinka paljon sitä tavaraa sieltä pystyy kerralla kantamaan.


Kahvin kulutus on kasvanut. Ja makeat kylkiäiset ovat alkanet näyttäytyä entistä useammin kyytipoikana.

Pyykkiä pestään harvemmin kuin ennen. Kotona vedellään pitkälti samoissa lökäreissä päivästä toiseen. Niissä ei pienet tahrat haittaa.

Jos pyykinpesuainetta kuluu vähemmän, niin niin kuluu shampootakin, meikeistä nyt puhumattakaan. Tekee hyvää hiuspohjalle ja iholle, vai miten se nyt meni? Olen tullut siihen tulokseen, että ulkona kuljen pipo päässä ja sisällä ketään ei kiinnosta onko hiukset puhtaat tai edes jotakin sinnepäin.

Jostakin luin aiemmin, että koti tulisi pitää siistinä tällaisissa poikkeusoloissa, jotta siellä olisi mukavampi olla. Omalla kohdalla on käynyt ihan päinvastoin. Kun koko porukka on enemmän ja vähemmän koko päivän kotona, on asunto, joka on muuton jälkeenkin vielä hieman välitilassa muuttunut yleiseksi leikkihuoneeksi. Kutsutaanko tätä sitten tuplakaaokseksi?

Olen aina liikkunut mielelläni, mutten kotiliikkunut. Olen voinut käydä lenkillä ja venytellä sen päätteeksi kotona, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Olen ennemmin mennyt ohjatuille tunneille tai salille hikoilemaan. Koronan myötä tähänkin on tullut muutos. Lenkillä on voinut onneksi edelleenkin käydä, mutta muuten kuntoilu on siirtynyt neljän seinän sisälle. Onneksi netti on kotijumppineen tarjonnut lääkettä tähänkin pulmaan. Olen levittänyt jumppamattoni milloin aamiaispöydän, milloin raivannut tilan rakenteilla olleen junaradan viereen ja hikoillut lasten syödessä tai leikkiessä vieressä. Kotioloissa jumppaamisessa on saanut tietysti vastailla visaisiin kysymyksiin, kuten äiti, mitä sä yrität tehdä?

Kuulostaako jokin näistä havainnoista tutulta?

Emäntä sai töitä

Paluumuutto tarkoitti minulle monen asian muuttumista. Muuttamista takaisin kotimaahan, muuttamista uuteen kaupunkiin, uuden arjen hiljaista rakentamista palanen kerrallan ja monen asian aloittamista alusta. Niin ja tarkoitti se myös toimia kotiäitielämän päättymistä ja paluusta työelämään.

Paikkakunnan muuton myötä ei tosin ollut paikkaa, jonka ovelle mennä työn perässä kolkuttelemaan, vaan koko tilannetta piti aloittaa haistelemaan vähän uudelta kantilta. Annoin itselleni kaksi kuukautta aikaa keskittyä työpaikkojen etsimiseen, joista olen oikeasti kiinnostunut ja jos homma ei etenisi, laajentaisin skaalaa. Kiinnostavuuden lisäksi oli kiinnitettävä huomiota siihen missä työpaikka sijaitsisi ja miten sinne pääsisi. Tätä tutkaillessa kävi hyvin selväksi, että pääkaupunkiseudulla työmatkoihin saa varata aikaa. Jos paikka näytti olevan liian etäällä tai käytännössä hankalien yhteyksien päässä oli mietittävä saisiko lapsiperheenarkea päiväkotivienteineen ja -hakuineen ihan oikeasti noilla palikoilla toimimaan?

Lasten muutamat viikoittaiset päivähoitopäivät tarkoittivat minulle keskittymistä työnhakuun. Ja aika alusta sen homman kanssa saikin lähteä liikenteeseen. Edellisestä työnhausta oli ehtinyt kulua tovi jos toinenkin – nähtävästi sen verran pitkä, että CV:ssani puhuttiin ATK-taidoista. Hakeminen vaati muutenkin aikaa. Pitkät nettipohjaiset hakemukset vaativat tarkkoja tietoja ja osan hakemieni paikkojen kylkeen oli tehtävä esittelyvideoita itsestä.

Alkuvuoteen mahtui jokseenkin synkkiä hetkiä. Paluumuutto tuntui huonolta ratkaisuilta. Työnhaku ei edistynyt. Raahustin yksiksenki keskustan katuja pitkin. Ulkona satoi ja oli pimeää. Olin aika varma, että olin ollut ihan liian monta vuotta poissa työmarkkinoilta, enkä kelpaisi enää mihinkään. Kalenteri oli kääntynyt helmikuulle. Hiekka valui tiimalasissa. Lähetettyjen työhakemusten lista kasvoi ja niin kasvoi vastaanottamieni kiitos, mutta ei kiitos sähköpostienkin. Kiinnostus koko työnhakua kohtaan lopahti, mutta tiesin että sitä on siitä huolimatta jatkettava ja tsempattava itseäni eteenpäin.

Kai jossakin sisimmässäni tiesin, että tämäkin asia jossakin kohtaan järjestyy, mutta kuten aina odottavan aika on pitkä. 

Oltiin jo helmikuun lopussa ja tiesin itselleni asettaman rajan alkavan vääjämättä olevan käsillä. Pohdin erilaisia ratkaisuja. Sitten yhtenä päivänä kuun lopulla sain samana päivänä kaksi haastattelukutsua. Ensimmäiset laatuaan. Voi sitä helpotuksen tunnetta. Tuntui, että vihdoin jokin asia oli nytkähtänyt vähän eteenpäin.

Jännitin ensimmäistä haastattelua kuin mikä. Toivoin muistavani oman nimeni, enkä päästäväni sammakoita suustani ja onnistuisin jättämään kertomatta ne parhaat läppäni työhaastattelussa.

Ensimmäiset haastattelut eivät johtaneet eteenpäin, mutta mikä parasta niistä sai haastattelukokemusta, jonka tarpeessa selkeästi olin. Näiden perään sain lisää kutsuja, joihin osasin lähteä jo hivenen rennommalla asenteella. Niistä yksi eteni toiseen haastatteluvaiheeseen.

Koronakriisi oli jo puhjennut päälle. Suomessa ryhdytty isompiin varotoimiin. Kouluja suljettiin ja päiväkodeista pyydettiin siirtämään lapsia kotihoitoon mikäli mahdollista. Uutisista tulvi epävarmuutta, lomautuksia ja irtisanomisuhkia. Sähköpostiini kilahteli posteja. Olet hakenut työtehtävään y. Koronatilanteen vuoksi joudumme keskeyttämään tämän työpaikan hakuprosessin.

Yhtenä näistä epävarmoista päivistä puhelimeni soi. Olemme valinneet sinut työtehtävään x. Oletko vielä kiinnostunut?