Mummottaa

En tiedä onko se ikä vai onko se kevät vai mikä se on, mutta olen viime aikoina huomannut yhden jos toisenkin mummo-oireen itsessäni. Pitäisikö olla huolissaan vai jatkaa vain huivi tiukasti kaulan alle solmittuna eteenpäin?

En ole koskaan ollut mikään aamuvirkku, vaan viihtynyt ennemmin vähän pidempään sängyssä. Okei, lasten myötä olen pakonsanelemana joutunut aikaistamaan omaakin aamurytmiä, mutta nykyisin huomaan herääväni huomattavasti aikaisemmin kuin he. En tiedä onko siinä syynä aamujen kirkas, hämmästyttävän aikaisin alkava valoisuus, jota yritän epätoivoisesti pitää loitolla pimennysverhojen ja silmälappujen avulla. Vai onko sisäinen kelloni siirtynyt aimoharppauksen eteenpäin, sillä nykyään herään harvaseaamu puoli kuuden aikaan. Ihan niinkuin vanhat ihmiset konsanaan! Olenko kenties aiemmassa elämässäni ollut myyrä ja haluaisin vain kaivautua johonkin pimeään tunneliin nukkumaan? Niin tai näin, ottaisin hyvin mielelläni vastaan edes tunnin pidemmät sikeät unet ilman näitä valohäiriöitä tai sisäisiä vekkareita.

Myönnän, että seurasin Irlannissa asuessamme huonosti Suomen tapahtumia ja mediaa. Silloin tällöin luin uutisia, mutta ne olivat nimenomaan niitä asiauutisia Ylen tai Hesarin verkkosivuilta. Toisinsanoen kaikeen Iltalehtikamaan on jäänyt tutustumatta. Nyt huomaan olevani se mummo, joka on autuaan pihalla monestakin asiasta. Katson keskusteluohjelmaa telkkarista ja mietin, keitäköhän nuo oikein ovat, joita ohjelmassa haastatellaan ja kuka on tuo artisti, joka esitti kappaleensa ohjelman lopussa? Sama tapahtuu kaupan kassalla, kun silmäni selailevat lööppejä. Ihmettelen taas keitä nämä tyypit ovat tai miksi ihmeessä varhaisnuoruuteni mäkihyppääjä, kenen juliste korisi tuolloin omaakin oveani on lööpeissä? Tai osaan toki lukea, että hän on rakastunut ja jälleen eronnut, mutta mietin miksi sen pitäisi kiinnostaa ketään?

Jotakin keskusteluohjelmaa katsoessani haastateltiin koomikko Andre Wikströmiä – jonka siis tunnistin. Hän vitsaili, että koronan aikana pidetään samaa kahvikuppia pöydänkulmalla, josta hörpitään sumpit päivästä toiseen, niinkuin mummot ikään. Ihmettelin, että miten niin mummot, minähän olen toiminut noin suunilleen aina!

Olen mieltänyt kukka-amppelit aina jotenkin mummojen jutuksi. Syy siihen löytyy varmasti siitä, että omassa mummolassani oli olohuoneen ikkunan leveydeltä roikkuvia kukka-amppeleita. Oli makrameesolmeiltuja ja sitten simpukkakoristeisia, jotka kilisivät kivasti, kun niitä kävi varovasti heiluttamassa. Itse en ole amppeleita koskaan harrastanut. Kunnes näin alkuvuodesta eräässä sisustusliikkeessä lasisen kukkaruukun, jonka sai amppeliin. Tuolloin annoin ensi kertaa mielessäni amppelille mahdollisuuden ja mietin kun löydämme jonkin kodin, ostan tällaisen sinne. Ja niin tapahtui. Sisäinen mummoni harrastaa tätä nykyä myös amppeleita.

Vaan eihän tämä mummoilu jää vain sisäiseki puuhasteluksi. Kävelyn lisäksi liikun paikasta toiseen pyörällä. Mummopyörällä, mutta senhän te jo tiesittekin (klik).