Perussuomalainen

Tämän kertainen blogiteksti ei käsittele politiikkaa, vaan kertoo tyttärestämme. Nappulamme sai juuri tänään mittariin vuoden ja kahdeksan kuukautta tai kaksikymmentä kuukautta kuten täkäläiset nuo ikäasiat ilmaisevat.

Jännitin etukäteen aikalailla kuinka tyttäremme sopeutuu uuteen paikkaan. Olin laskenut sen varaan, että hankaluuksia tulee alussa olemaan aika lailla. Miten ne sitten ilmenevätkin; huonosti nukuttuina öinä, ruokahaluttomuutena, pottakieltäytymisenä, äitiin ripustautumisena tai itkeskelynä. Tähän mennessä (kop kop) kaikki on sujunut hyvin. Toki ajoittaista ripustautumista ja halua olla vain sylissä on ollut havaittavissa, mutta alku on hänen osaltaan sujunut helpommin kun uskalsin etukäteen kuvitella. Mahdollisen muutosvastarinnan vuoksi olemme pyrkineet täällä tekemään pieniä muutoksia vähän kerrallaan ja senpä vuoksi nukumme esimerkiksi vielä kaikki samassa huoneessa.

Luulen tyttären olevan edelleen hämmentynyt uudesta kielestä ja siitä kuinka muut ihmiset eivät ymmärrä häntä. Nappulalla on varsin laaja suomen kielen sanavarasto ja viime viikolla huomasimme, että puheeseen oli ilmestynyt sijamuotoja. Ja ihan oikeita sellaisia "Isän tuoli, takki päällä, äidin sylissä". Me vanhemmat toki puhumme hänelle koko ajan suomea. Joitakin kirjastosta lainattuja kirjoja olen saattanut lukea ensin englanniksi ja kääntänyt heti perään suomeksi. Isänsä on kääntänyt englanninkieliset kirjat suoraan suomeksi. Yhtenä päivänä kuulin mieheni lukevan lapselle kirjaa Finni – koirasta. Tässä vaiheessa oli pakko puuttua peliin ja kertoa, että Suomessa tämä Finni – koira tottelee nimeä Puppe.

Vaikka muut lapset puhuvatkin eri kieltä kuin nappula, ei hän ole arkaillut mennä leikkimään muiden kanssa. Tosin tuntuu, etteivät noin pienet osaa vielä oikeasti leikkiä keskenään. Jokainen lähinnä säätää omia juttujaan. Nappulasta löytyy onneksi sopivasti rohkeutta ja touhukkuutta. Ja niin myös itsepäisyyttä. Jätän kuitenkin analysoimatta mistä tämä ajoittainen itsepäisyys mahdollisesti kumpuaa.

Nappula rakastaa keppejä ja kiviä. Hän keräilee niitä aina kun olemme ulkoilemassa. Olen huomannut tämän keräilyvimman herättäneen kummastusta paikallisissa. Ja kieltämättä en ole nähnyt täällä kuin yhden toisen lapsen raahaavan oksankarahkaa mukanaan - ja tämän lapsen äiti oli ruotsalainen. Nappulan suuriin fanituksen kohteisiin kuuluvat myös kävyt, mutta niitä en ole täältä vielä löytänyt. Ilo onkin suuri kun kaivan aika ajoin jemmastani sen yhden tallella olevan suomalaisen tuontikävyn.

Mielestäni nappulan perussuomalaisuus tulee parhaiten esille siinä, että hän ei juuri hymyile ylimääräisiä. Ei jos sei siihen ole syytä. Tuntuu, että täällä lapset hymyilevät herkästi kun heille juttelee tai katsoo päin. Meidän keppirakastaja sen sijaan katsoo alta kulmien eikä vahingossakaan väläytä hymyään kun joku ulkopuolinen juttelee hänelle. Osaa hän kyllä hymyillä ja nauraa, mutta ne syyt tulevat aina omasta tahdosta. Silloin kun hän ilmoittaa juoksevansa karkuun ja räkättää kiinniottajalle. Tai silloin kun tarttuu ruokapöydässä nokkamukinsa kahvasta kiinni kuin kolpakosta konsanaan, suuntaa sen minun maitolasiani kohti ja huutaa riemukkaasti "kippis!", niin että maidot vain roiskuvat ja hymy yltää korviin asti.