Mitä kaipaan Irlannista

Paluumuuttajan solahtaminen uuteen arkeen on vähän nikotellut. Tajuntaan on toki jo iskeytynyt, että täällä ollaan – muutenkin kuin lomalla, mutta ihan noin vain näpsäkästi en ole tänne asettunut. Huomaan lähes päivittäin miettiväni tai kaipaavani asioita, joita tapasin tehdä irlantilaisessa pikkukaupungissa.

Kaipaan ikkunoistamme avautuvaa maisemaa. Pihan takana kivimuurein reunustettua peltoa, mutta erityisesti molemmin puolin taloa näkyviä vuoria – tai jos nyt ei ihan vuoria, niin vihreitä kukkuloita ainakin. Mikäli talvisaikaan ilma painui kylmemmäksi, laskeutui takapihan vuorien puolelle valkoinen lumihuntu. Avatessani aamuisin talon etupuolella olevaa Nappulan huoneen verhoja, seurasin kukkuloiden lomassa kiemurtelevaa valolinjaa. Valolinjassa kulki töihin, kouluun, arkiaskareisiin autoillaan körötteleviä ihmisiä.

Kaipaan ihmisiä. Kavereita. Naapureita. Kadun tallaajia. Kaipaan sitä että, ohikulkevia ihmisiä huomioitiin, tervehdittiin, heitettiin muutama kohteliaisuus. Kaipaan small talk jutustelua naapureiden kanssa, sekä sitä, että heiltä saattoi aina kysyä apua tai neuvoa eteentulevissa kysymyksissä. Erityisesti kaipaan tietysti niitä ihmissuhteita, joita kolmen vuoden aikana tuli luotua. Kavereita, joiden kanssa treffata ja viettää aikaa. Ihmeekseni hämmästyttävän moni näistä tuttavuuksista oli lasten kanssa kotona tai työskenteli muutamana päivänä viikossa, jolloin päivätreffit sopivat kuvioon. Se antoi eväitä sosiaaliseen elämään.

Kaipaan monia arkirutiineitani. Tarkemmin mietittyäni huomaan kaipaavani nimenomaan niitä rutiineja, joihin liittyi muiden ihmisten kohtaaminen. Lasten vieminen hoitoon ja sen jälkeen treenaamaan, jossa tapasin hyvänpäivän treenituttuja, mutta joiden kanssa tuli edes höpetettyä niitä näitä. Suomalaisella salilla jokainen on omat kuulokkeet korvillaan, eikä kukaan puhu mitään. Kaipaan aamukahvikokoontumisia tuttujen äitien kera. Ja yhtälailla viikottaisia kerhoja, jossa kävin ensin Nappulan, sitten molempien ja lopulta Paddyn kanssa. Kerhot, jonne tutut äidit tulivat lastensa kanssa muutamaksi tunniksi turisemaan ja leikkimään.

Kaipaan vihreää yleisilmettä. Nyt katson ikkunasta tien vastapuolella olevaa harmaata taloa. Märkä räntä lyö vasten mustaa kivetystä. Kaipaan ympäri vuoden vihreitä olevia puita ja pensaita, vihreää nurmikkoa ja niittyjä. Harmainkaan taivas ei näyttänyt niin harmaalta, kun ympärillä oli sopivasti vihreää.

Kaipaan mahdollisuutta siitä, että lyhyen ajomatkan päässä oli lukuisia kilometrien mittaisia hiekkarantoja, joille pääsi rentoutumaan ja tuulettamaan päätään. Keräämään simpukoita ja tuijottamaan vellovaa merta.

Ja olisihan se kiva, jos täällä pohjolassakin viinipullon voisi nakata koriin ruokaostostenteon yhteydessä. Mutta ehkei se mene kuitenkaan kaipauslistalle, vaan jää asiaksi, jota ilmankin pärjätään.

Ehkä kaipaus alkaa taittumaan, kun saa luotua uusia rutiineita uudessa ympäristössä ja valo ottaa enemmän valtaa pimeiltä päiviltä.

* Kuvissa nautitaan aurinkoista ja lämmintä syyskuun lopun sunnuntaita Inch Beachilla.

Melkein matkalaukkuelämää

Onhan tämä meidän elo tällä hetkellä jonkinlaista sillisalaattia. Mutta kaikkeen tottuu. Niin tähänkin. Enemmän olen huomannut tämän meidän tilanteen herättäneen hämmennystä tuttujen ja puolituttujen toimesta. Mutta väliäkö tuolla, saahan tätä ihmetellä.

Nyt elellään monilta osin varsin simppelillä linjalla ja tässä on oikeasti paljon hyviä puolia.

Asumme tällä hetkellä valmiiksi kalustetussa asunnossa, jossa edes kahvikupit tai lakanat eivät ole omiamme. Kaappeihin on pakattu laukuissa mukana tuodut vaatteet ja muu tarpeisto. Lapset leikkivät hyvin minimaalisella lelureservillä; katselevat samoja kirjoja ja taistelevat niistä muutamista leluista. Mukaan puuhailuihin on otettu pahvilaatikoita ja purnukoita. Tämä on taas hyvä muistutus siitä, että leikkeihin tarvitaan loppuviimein vähän leluja, mutta roimasti mielikuvitusta, jotka kantavat leikkiä.

Muuttokuormamme on vielä matkalla Suomeen, mutta kun pääsemme siihen käsiksi, on sieltä tarkoitus napata muutamat laatikot ja syöttötuoli käyttöön. Muut roippeet varastoidaan, koska ne eivät mahdu tänne väliaikaiseen lainakotiin.

Muut tavarat, entisen Suomikodin jäämistö ovat sen sijaan varastoituna toisessa varastossa Turussa.

Että mitäpä tästä sanomaan; varastoja, varastoja ja sen verran tavaraa millä selvitään. Oikeastaan aika kivaa ja yksinkertaista. Menee kuulkaa esimerkiksi siivoamiseen huomattavasti vähemmän aikaa, kun ensin ei tarvitse kärrätä leluvuoria ja erinäistä sälää paikasta toiseen.

Mutta onhan tässä melkein matkalaukkuelämässä pienet kääntöpuolensakin. Asioiden tietää olevan väliaikaisia ja harvaan asiaan viitsii tällä hetkellä sitoutua. Näillä asioilla tarkoitan esimerkiksi harrastuksia, koska en osaa vielä sanoa minne ja minkälaisten välimatkojen päähän ankkuroimme itsemme seuraavaksi. Sen verran kuitenkin aktivoiduin, että hankin itselleni kuntosalikortin, vaikken mikään suuri salifani olekaan, mutta tuntui siltä, että tähänkin väliaikaiselämään halusi luoda jonkinlaista mukanaan vieviä rutiineja.

Aliasta ja bussimöykkää

Tämän havainnon tehdäkseen ei tarvitse olla mikään Einstein, mutta paluumuuton tiimellyksessä ollaan päästy myös siihen faktaan, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät mitä me puhumme. Enää ei ole salakieli Suomea. Ventovieraiden korviin ovat kantautuneet ne herkullisimmat pissa-kakkajutut. Ja muut tärkeät ja vähemmän tärkeät lausahdukset. Välillä mietin pitäisikö lapsia pyytää puhumaan hiljempaa vai onko se vain hyvä, että nämäkin faktat kaikuvat kaikkien korville?

Käytämme nykyään ahkerasti julkista liikennettä. Olen tietysti havainnut, että kaikki matkaavat siellä hiljaa; kuulokkeet korvillaan tai puhelimeensa uppoutuneena. Paitsi me.

Olen käyttänyt nykyisestä asunnostamme sanaa lainakoti, jonka Nappula päätti erään bussimatkan aikana jalostaa uusiksi. Riikka, pitäisiköhän Nappulalle ja Paddylle saada uusi lainaäiti? Tämä ja sitä seuranneet herkulliset jatkokysymykset kajautettiin tietysti ilmoille varsin kuuluvaan ääneen, niin että jokusen kanssamatkustajan katse saattoi irrota puhelimen näytöltä.

Lapset ovat olleet ihan fiiliksissä näistä uusista kulkumuodoista. On muutakin kuin jaloin eteneminen. Bussi kyytii! Huutaa Paddy. Eiku mennään raketilla, komppaa isosisko. Käsitteet vielä vähän hakusessa, mutta niin ne ovat itse kullakin. 

Irlannissa asuessa selitin monesti sanoja, kun en niiden oikeaa merkitystä tiennyt. Sanaa jolle en
tiennyt vastaparia sanakirjasta tai asiaa, jota nyt en noin yleisestikään tiennyt onko sellaista käytössä koko vihreällä saarella. Tällä selittelyllä ja oman elämäni pikku Aliaksella selvittiin monesti eteenpäin.

Nyt huomaan saman jatkuneen Suomessa. Menin topakasti pyörimään Akateemiseen kirjakauppaan. Tiedän mitä etsin, mutten muistanut mikä sen nimi on. Eikun tiskille esittämään Aliasvisailuani. Myyjä pääsi jyvälle ja sain mitä halusin. Eikä ollut ensimmäinen muille esitetty visailupähkinä sille päivälle. Luulen, että oman elämäni Aliaspeli tulee vielä jatkumaan.

Kaksi viikkoa paluumuutosta

Parin viikon jälkeen olo on edelleen epätodellinen. Että täälläkö sitä ollaan, ihan muutenkin kuin vain lomalla? Niin kai sitten. Muistan aiemmin ulkomailla asuneiden ystävien neuvoneen meitä reilut kolme vuotta sitten, kun olimme itse lähdön kynnyksellä, ettei paluu Suomeen ole välttämättä helppo. Oikeassa olivat, helpolta se ei ole tuntunut. Ihan siitäkin huolimatta, että monet perusasiat ovat tuttuja juttuja.

Pariin paluumuuton jälkeiseen viikkoon on mahtunut muun muassa uusiin laina-asuntokulmiin tutustumista. Junailua Helsingistä Turkuun, jossa lasten isovanhempien tapaamista ja erään vuokravaraston louhimista, jossa kuokalle olisi totta vieköön ollut käyttöä, vaikkei aarteita varsinaisesti löytynytkään. Julkisen liikenteen ja reittien opettelua, joka on ollut ihan uusi rasti tällaiselle maalais-mamulle sekä kura- ja talvivaatteiden hankintaa, joista jälkimmäisen tarve on ollut erittäin vähäistä. Sekä yleistä toteamusta siitä, että liikkumiseen paikasta toiseen menee enemmän aikaa; ensin puetaan useampi kerros vaatteita, välimatkat ovat pidempiä ja toisessa päässä kuoriudutaan niistä kerroksista.

Ennen paluuta arvelin kokemuksesta, että lapset reagoivat muutokseen jollakin lailla. Tietämättä tietenkään vielä miten. Ajattelin nelivuotiaan Nappulan ehkä kyselevän kavereiden, Pre Schoolin ja kodin perään. Näitä kysymyksiä ei ole juuri tullut, lähinnä hän on tehnyt erilaisia havaintoja ympäristöstä, selittänyt nousu- ja laskuvedestä ja kysellyt muutamien lelujensa perään – ne rantautuvat aikanaan laivalla satamaan. Sen sijaan tytössä on näkynyt väsymys, joka on purkautunut välillä jatkuvalta tuntuvalta kiukutteluna etenkin allekirjoittanutta kohtaan. Neiti myös toivoo, että hänen viereensä tultaisiin nukkumaan, mikä on ihan uusi juttu meidän perheessä. Aina ennen hyvin syönyt Paddy on sen sijaan elellyt edeltävät viikot käsittämättömän pienellä ruokavaliolla ja heräillyt öisin. Ja tietysti mamman syliin täytyy päästä niin usein kuin mahdollista.

Helpolla en ole päässyt itsekään. Tuntuu, että väsymys ei päästä irti otteestaan. Sitä ei toki helpota se, että nukun huonosti ja heräilen useita kertoja yön aikana. Ja päiviä ei varsinaisesti piristä pimeys ja loputtomalta tuntuva hämäryys, joka pakottaa pitämään valot päällä päiväsaikaankin. Rehellisesti sanoen haluaisin hautautua johonkin pehmeään kuoppaan, vetää peiton korvilleni ja nousta kun kevätaurinko alkaa valaisemaan ympäristöä. Väsymyksen ohella mieltä painavat monet asiat, joita tiedän, että tulisi alkaa toden teolla hoitamaan, mutta joiden eteen ponnistelu on ollut vielä kovin, kovin vähäistä. Ihan noin niinkuin asunnon ja töiden etsintää muun muassa. Epävarmuuden kanssa tasapainoilua, sitäpä se taas kerran.

Mutta on joukossa hyviäkin uutisia. Lapset ovat aloittaneet uudessa hoitopaikassa, joka on osoittautunut oikein mukavaksi pieneksi englanninkieliseksi päiväkodiksi. Monien muutosten vuoksi startti on tehty hyvin kevyesti; lyhyillä päivillä ja kolmena päivänä viikossa. Nappula on viihtynyt uudessa paikassa varsin hyvin ja yleensä iltapäivällä seuraa taistelu siitä ettei hän halua lähteä kotiin. Paddyn kanssa alku on mennyt surkuttelun puolelle, mutta reippaana hänkin on siellä ollut sen jälkeen kun mamma on siirtynyt takavasemmalle. Keskusteltuani muutaman paikkakuntalaisen kanssa, olen vasta tajunnut kuinka onnekkaita olimme päiväkotipaikan suhteen. Monesti päiväkotipaikkoja saa Helsingissä kuulemma jonottaa neljäkin kuukautta, meidän hakuprosessimme oli monin verroin lyhyempi.

Väri-iloittelua Kinsalessa

Mikäli värikkäät pikkukaupungit tai kylät kiinnostavat, ei eteläisessä Irlannissa sijaitsevaa Kinsalea kannata missata. Ravintoloiden, kahviloiden, taide- ja käsityöliikkeiden ja pikkuputiikkien monipuolisesta tarjonnasta pystyi päättelemään, että emme olleet todellakaan ainoita ohikulkijoita, joita Kinsale ihastutti.

Vierailimme Kinsalessa selkeästi sesongin ulkuouolella, mutta voin kuvitella, että etenkin kesäkuukausina satamapromenadilla ja värikkäillä kaduilla riittää kulkijoita ja tällaiset tyhjien katujen kuvat tuskin onnistuvat. 

Laskuveden aikaan ei kannata lähteä kalaan

Mikäli merenelävät ovat lähellä sydäntäsi, annan lämpimäksi ruokailusuositukseksi ravintolan Fishy Fishy. Tarjolla oli todella kielen mennessään vieviä annoksia. Ravintola on voittanut useamman kerran muun muassa Irlannin parhaan kalaravintolana tittelin sekä saanut Michelin mainintoja, siitä huolimatta hinnat olivat varsin maltilliset ja annokset isoja. Sesongin aikaan pöytä kannattaa ehdottomasti varata hyvissä ajoin.

Kinsalen pikkukaupunki sijaitsee eteläisessä Irlannissa, reilun parinkymmenen kilometrin päässä Corkista. Mikäli sinulla on auto käytössäsi, voi samaan reissuun yhdistää käynnin vaikkapa tuulisella Wild Atlantic Wayn varrella olevalla Old Headilla. Siellä on luvassa pauhaavaa merta, kallioita ja taatusti raikasta meri-ilmaa.

Ensihavaintoja Helsingistä

On aika lyödä ensimmäiset paluumuuttajan havainnot tiskiin. Ostikointi on ehkä sinänsä harhaanjohtavasti, että monet havainnoista osuvat yleisesti Suomeen, mutta sellaisen otsikon olen tainnut jo kerran kirjoittaa. Ja vielä pienenä taustatietona se, etten ole kahteen vuoteen ollut Suomessa talvella, enkä ole aiemmin asunut pk-seudulla. Tai no, syntynyt Vantaalla, mutta muuttanut muualle ennenkuin tiedostin mitään purulelua kummempaa.

Sitten niihin havaintoihin

Kuiva, todella kuiva ilma. Niin sisällä kuin ulkonakin. Ja vielä ei olla päästy kunnolla pakkaslukemiin. Kolme vuotta tottui siihen, että ilmankosteus on ympäri vuoden korkea, monesti siinä 80% tietämillä tai reippaasti yli, niin tämä kuivuus kyllä tuntuu. Huomaan, että ihoa kiristää koko ajan, etenkin kasvojen ihoa. Yön jäljiltä nenä menee tukkoon, samanlainen efekti kun minkä olen huomannut tapahtuvan joka kerta kun on laivassa yötä tai pitkän matkan lennolla.

Kuivuuteen liittyy myös sähköiset hiukset, jonka olemassaolon olin autuaasti unohtanut. Katsoin eilen nelivuotiaan Nappulan pitkiä hiuksia, jotka nousivat takaanta sähköisyytensä vuoksi pystyyn. Se toi heti flash backin jonnekin 90 -luvun alkupuolelle, kun teimme talvisin perheen kanssa matkaa autolla Suomen toiselle laidalle. Keskipenkillä pörhelsi silloin noin Nappulan ikäinen pikkusiskoni, jonka sähköiset hiukset liimautuivat hämähäkinseitin lailla naamaani. Ai että inhosin sitä.

Sisätilojen kuumuus. Kääks, miksi sisällä täytyy olla niin lämmintä, että talvella tarkenee mainiosti hihattomassa paidassa ja paljain jaloin? Nukkuminen on ollut ihan tuskaa – siis toisinsanoen en ole juuri nukkunut. Käänsin kaikki lämpöpatterit pois päältä, jonka jälkeen tilanne on sentään helpottanut.

Ruokakauppojen valikoima on ihan mieletön, siis ihan niiden pientenkin kauppojen. Siistiä, kun niistäkin saa jotakin muuta kuin valkoista paahtoleipää ja sipsejä! Vielä en ole edes käynyt sekoamassa ja eksymässä missään isoissa marketeissa. Jospa se hedelmien ja vihannesten punnitseminen onnistuisi kolmannella yrittämällä.

Majailemme ensimmäiset kuukaudet valmiiksi kalustetussa lainakodissa kantakaupungissa. Ilokseni olen huomannut, että leikkipuistoja löytyy tuon tuosta, pienistä puistoista lyhyiden kävelymatkojen välein. Puistopäivinä sää on ollut kuiva, joten en ole vielä kironnut puistojen kuraista hiekkapohjaa. Kaikissa irlantilaisissa puistoissa, joissa kolmen vuoden aikana kävin, oli joko tenniskenttäpohja tai sellainen purupohja.

Turistien määrä näin talvisaikaan on yllättänyt. Kulkiessa Helsingin keskustan katuja, on korva bongannut useita ja taas useita eri kieliä.

Myös se on yllättänyt, että monet - tässä tapauksessa eri ruokapaikkojen – myyjät eivät osaa lainkaan suomea, vaan lounasostokset on suoritettu englanniksi. Enkä sano tätä sillä, että se haittaisi, vaan on nimenomaan yllättänyt.

Toppahaalarit katukuvassa. Huomaa, että olemme saapuneet pohjolaan, sillä toppahaalareita olen bongannut tuon tuosta. Pienet lapset lyllertävät niissä ja niissä viihtyvät myös suuremmat lapset. Lasten lisäksi myös aikuiset - pääasiassa niiden pienten lasten kanssa liikkuvat vanhemmat näyttävät suosivan toppahousuja. Ja järkeväähän se on, ettei pääse vilu yllättämään. Muutamat talvet leudommassa ympäristössä ovat saaneet toppakerrokset pistämään eri lailla silmään.

*Kuva iltakävelyltä LUX Helsingistä

Suomessa

Ensimmäinen päivä takana Suomessa. Täällä on hämärää ja harmaata. On outoa katsoa ikkunasta ulos kun näkee viereiset kerrostalot ja katua pitkin ohikiitävät autot. Missä ovat vuoret ja pelto ja tuttu kadunpätkä?

Eilinen aamupäivä meni asunnon loppusiivouksen viimeistelyssä. Viimeisten tavaroiden sullomisessa laukkuihin, roskien viemisessä ja ei jehna – jääkaappinkin viimeiset rippeet tuli tyhjentää ja kaappi siivota. Kahdet lähinaapurit kävivät aamupäivällä hyvästelemässä. Hieman puolen päivän jälkeen, juuri ennen lähtöämme kaveriperhe tuli vielä hyvästelemään. Suljimme oven – viimeisen kerran ja lähdimme. Sulkiessani auton oven ja heiluttaessani ikkunasta kaveriperheelle alkoivat kyyneleet valumaan vuolaina ja ääni värisemään toden teolla. Äiti, etkö sä halua muuttaa? Kysyi tytär katsoessani punaisia silmiäni ja märkiä poskiani.

Mieli tasautui ajomatkan aikana läheiselle pikkukentälle, josta lensimme Dubliniin. En tosin silti vielä tajunnut ihan täysin mitä oli tapahtumassa. Lähikentälle ilmestyi vielä yksi kaveri hyvästelemään. Nikotteluksihan se meni.

Puolen yön tietämillä saavuimme Helsinkiin. Nappula ihmetteli kentän vessan pideetä ja kysyi Kuka tuossa pikkusuihkussa käy kylvyssä?

Ajoimme taksilla läpi öisen ja hiljaisen Helsingin. Halki minulle täysin vieraiden seutujen ja katujen. Oli todella outoa ajatella, että olisimme asettumassa tänne. Ensimmäisen yön vietimme hotellissa.

Hotellin aamupalalla ihmettelin vegaanista juustoa – tällaista olisi turha odottaa irlantilaisessa hotellissa. Ja totesin, ettei tämä pimeys nyt niin paha olekaan, kun kello kahdeksalta on vain hämärää hämärää. Kunnes tajusin, että rannekelloni oli vielä Irlannin ajassa ja kello oli oikeasti kymmenen. Se siitä.

Käyskentelimme tuulisilla kaduilla ja kulutimme aikaa. Tuntui viileältä, vaikka ei oltu lähelläkään miinusasteita ja tuulen kanssahan tässä on viime vuodet tehty läheistä tuttavuutta. Kauppahallin Fafa'sin pitaleipä falafelpyöryköillä paransi tunnelmaa.

Ostin pienestä kivijalkakaupasta banaaneita ja karjalanpiirakoita välipalaksi. Se alkoi tietysti normisäädöllä. Tervehdin kassaneitiä englanniksi ja unohdin punnita hedelmät.

Myöhemmin iltapäivällä saimme avaimet väliaikaiseen valmiiksi kalustettuun asuntoon. Raahasimme laukkuröykkiötä hotellilta lainakotiin. Täällä on viihtyisää ja lämmintä.

Viikonlopun haluan levätä ja tasoitella tätä mieltä painavaa kisaväsymystä.

P.S. Kuvat eivät ole kovin mieltäylentäviä. Tänään ei pystynyt parempaan.

P.P.S. Muutamia Irlantijuttuja tulossa lähiaikoina.