Perussuomalainen

Tämän kertainen blogiteksti ei käsittele politiikkaa, vaan kertoo tyttärestämme. Nappulamme sai juuri tänään mittariin vuoden ja kahdeksan kuukautta tai kaksikymmentä kuukautta kuten täkäläiset nuo ikäasiat ilmaisevat.

Jännitin etukäteen aikalailla kuinka tyttäremme sopeutuu uuteen paikkaan. Olin laskenut sen varaan, että hankaluuksia tulee alussa olemaan aika lailla. Miten ne sitten ilmenevätkin; huonosti nukuttuina öinä, ruokahaluttomuutena, pottakieltäytymisenä, äitiin ripustautumisena tai itkeskelynä. Tähän mennessä (kop kop) kaikki on sujunut hyvin. Toki ajoittaista ripustautumista ja halua olla vain sylissä on ollut havaittavissa, mutta alku on hänen osaltaan sujunut helpommin kun uskalsin etukäteen kuvitella. Mahdollisen muutosvastarinnan vuoksi olemme pyrkineet täällä tekemään pieniä muutoksia vähän kerrallaan ja senpä vuoksi nukumme esimerkiksi vielä kaikki samassa huoneessa.

Luulen tyttären olevan edelleen hämmentynyt uudesta kielestä ja siitä kuinka muut ihmiset eivät ymmärrä häntä. Nappulalla on varsin laaja suomen kielen sanavarasto ja viime viikolla huomasimme, että puheeseen oli ilmestynyt sijamuotoja. Ja ihan oikeita sellaisia "Isän tuoli, takki päällä, äidin sylissä". Me vanhemmat toki puhumme hänelle koko ajan suomea. Joitakin kirjastosta lainattuja kirjoja olen saattanut lukea ensin englanniksi ja kääntänyt heti perään suomeksi. Isänsä on kääntänyt englanninkieliset kirjat suoraan suomeksi. Yhtenä päivänä kuulin mieheni lukevan lapselle kirjaa Finni – koirasta. Tässä vaiheessa oli pakko puuttua peliin ja kertoa, että Suomessa tämä Finni – koira tottelee nimeä Puppe.

Vaikka muut lapset puhuvatkin eri kieltä kuin nappula, ei hän ole arkaillut mennä leikkimään muiden kanssa. Tosin tuntuu, etteivät noin pienet osaa vielä oikeasti leikkiä keskenään. Jokainen lähinnä säätää omia juttujaan. Nappulasta löytyy onneksi sopivasti rohkeutta ja touhukkuutta. Ja niin myös itsepäisyyttä. Jätän kuitenkin analysoimatta mistä tämä ajoittainen itsepäisyys mahdollisesti kumpuaa.

Nappula rakastaa keppejä ja kiviä. Hän keräilee niitä aina kun olemme ulkoilemassa. Olen huomannut tämän keräilyvimman herättäneen kummastusta paikallisissa. Ja kieltämättä en ole nähnyt täällä kuin yhden toisen lapsen raahaavan oksankarahkaa mukanaan - ja tämän lapsen äiti oli ruotsalainen. Nappulan suuriin fanituksen kohteisiin kuuluvat myös kävyt, mutta niitä en ole täältä vielä löytänyt. Ilo onkin suuri kun kaivan aika ajoin jemmastani sen yhden tallella olevan suomalaisen tuontikävyn.

Mielestäni nappulan perussuomalaisuus tulee parhaiten esille siinä, että hän ei juuri hymyile ylimääräisiä. Ei jos sei siihen ole syytä. Tuntuu, että täällä lapset hymyilevät herkästi kun heille juttelee tai katsoo päin. Meidän keppirakastaja sen sijaan katsoo alta kulmien eikä vahingossakaan väläytä hymyään kun joku ulkopuolinen juttelee hänelle. Osaa hän kyllä hymyillä ja nauraa, mutta ne syyt tulevat aina omasta tahdosta. Silloin kun hän ilmoittaa juoksevansa karkuun ja räkättää kiinniottajalle. Tai silloin kun tarttuu ruokapöydässä nokkamukinsa kahvasta kiinni kuin kolpakosta konsanaan, suuntaa sen minun maitolasiani kohti ja huutaa riemukkaasti "kippis!", niin että maidot vain roiskuvat ja hymy yltää korviin asti.

Edistysaskeleita

Uskokaa tai älkää, mutta virallisuusakselilla on tapahtunut kehitystä. Ihan oikeasti! Muistanette ehkä, että kuukausi sitten kirjoittelin siitä kuinka hankala on saada viralliset asiat hoitumaan? Tämän linkin kautta pääsee lukaisemaan edellisen samaa aihetta käsitelleen jutun.

Nyt on nimittäin käynyt niin, että meillä on kotona melkein toimiva nettiyhteys. Reilut pari viikkoa takaperin sitä anottiin ja tänään asentajasedät tulivat laittamaan piuhat kiinni. Kuviteltiin toki, että homma olisi lähtenyt rullaamaan samoin tein. Ähäkutti! Vielä saannee odottaa noin viikon kun yhteyden pitäisi oikeasti toimia.

Internetyhteyden saaminen vaati paikallisen pankkitilin. Mieheni onnistui saamaan sen toisella yrittämällä. Ensimmäisessä pankissa hänen todisteensa eivät olleet riittävät. Hänellä oli mukanaan passi, vuokrasopimus, kotiin tullut kirje sekä kaksi erillistä todistusta työnantajalta (kyllä, kyseinen henkilö on meillä töissä ja kyllä hänelle maksetaan myös palkkaa tekemästään työstä). Toiseen pankkiin tämä määrä todisteita onneksi riitti tilin avaamiseen.

Kun mieheni oli saanut pankkiasiansa kuntoon lähdimme hoitamaan minulle oikeaa puhelinliittymää prepaidin korvaajaksi. Itse en saanut tätä asiaa hoidettua, koska minulla ei ole paikallista pankkitiliä. Oikean puhelinliittymän avaamisen jälkeen minulla on osoittaa kaksi todistusta nykyisestä asuinosoitteesta.

Puhelinliittymän lisäksi sain itselleni paikallisen kirjastokortin. Siihenkin vaadittiin tämä todistettu osoite. Täytetyn hakukaavakkeen, passin ja postista kolahtaneen TV-luvan turvin minulle sitten myönnettiin kirjastokortti. Hip hei!

Kun nämä asiat oli saatu kuntoon oli aika käydä asioimassa paikallisessa "työkkärissä". Kyseinen virasto myöntää myös niin sanottuja henkilönumeroita. Jonotin nappulan kanssa yli tunnin luukulle. Onneksi hän oli hyvällä tuulella ja keskittyi lähinnä "siivoamaan" mukana kantamansa risun kanssa byron käytäviä. Viimein tuli minun vuoroni. Vastailin minulle esitettyihin "turvakysymyksiin" ja täytin virastosedän antaman kaavakkeen, jossa kysyttiin muun muassa hääpäiväämme ja äitini tyttönimeä. Jo vain pääsi Kuismakin Irlannin kirjoihin ja kansiin. Hakemus meni läpi. Nyt odotellaan, että kortti tipahtaisi postiluukusta. Josko sen ja noiden todistettujen osoitteiden kanssa yrittäisin saada vielä itselleni pankkitilin. Avausaskeleet irlantilaisuuteen on otettu. Saa taputtaa!

Pieniä kummallisuuksia

Luvassa pieni päivitys kummallisuuksista. Olisi varmasti pitänyt kirjoitella tästä aiheesta jo aiemminkin, mutta asia tuli eilen mieleeni kun ostin kerran viikossa ilmestyvän paikallislehden.

Kotipuolessa on tottunut siihen, että tällaiset pienet paikallislehdet sisältävät muutaman aukeaman verran tarinaa paikkakunnan tapahtumista. Täällä ostamani paikallislehti oli paksumpi kuin sunnuntain Hesari. Mainoksia toki oli, muttei mitään monen aukeaman mainosliitteitä. Selailin lehteä, joka sisälsi paikallisuutisointia aina asunto ja karjanmyynti-ilmoituksiin saakka.

Omasta mielestä lehden omituisin osio oli kuitenkin useamman aukeaman mittainen "muistokirjoittelu vainajille". Kyseessä ei siis ollut normaali kuolinilmoitus vaan kuolleiden henkilöiden muistaminen heidän syntymäpäivänään, hääpäivänä tai kuoleman vuosipäivänä esimerkiksi kahdentenakymmenentenä kolmantena kuolinpäivänä. Ei ihmekään, että paikallislehti oli paksu kuin pannukakku! Jos olet kerran aloittanut tekemään vuosittain vainajan muistokirjoittelua, niin kääntyykö henkilö haudassaan jos sitä ei tule jatkamaan seuraavana vuonna ja sitä seuraavana ja vielä neljänkymmenen yhdeksän vuoden jälkeenkin? Ja jos sitä muistokirjoittelua on tehnyt sen yli neljäkymmentä vuotta, niin pitääkö joka vuosi keksiä uusi värssy?

Kun nyt tähän aiheeseen päästiin, niin mainitaan vielä asia, mistä en ole täysin päässyt yli tämän kuukauden aikana. Nimittäin hanat. Kylmävesihanat ja kuumavesihanat. Ai että välillä on ikävä sitä yhtä hanaa mistä tulee juuri sen lämpöistä vettä kuin haluaa. Kuten arvata saattaa, tulee täällä toisesta hanasta jääkylmää ja toisesta (yleensä) todella kuumaa vettä. Onhan tuo tuollainen lavuaari hanoineen esteettisesti kaunis, mutta tässä asiassa menisin ehdottomasti käytäntö edellä.

Ja sitten on tietysti ne ulko-ovien lukot. Ne tosin tuntuvat olevan minulle kompastuskivi missä sitten ikinä matkustankin. Se hyvä puoli näissä tällaisissa lukoissa toki on, että avaimet eivät pääse unohtumaan sisälle, kun ovea ei saa auki ilman avainta, eikä vastaavasti lukkoon ilman avainta. Tosin ei ole ihan kerta tai kaksi kun olen kolunnut asuntoa läpi avaimia etsien, että pääsisi ulos ovesta. Lopulta hommasin avaimia varten pienen säilytysrasian eteiseen. Vielä kun ne avaimet muistaisi laittaa sinne aina kotiin tullessa...

Värikkäitä taloja ja korkeita paikkoja

Olen useamman viikon tutkaillut karttoja ja turisti-infosta hamstraamiani oppaita ja merkkaillut paikkoja joihin haluan mennä käymään. Asumme Lounais-Irlannissa Kerryn maakunnassa. Oma asuinpaikkamme on enemmänkin sellainen tavallinen irlantilainen pikkukaupunki. Täällä ei ole varsinaisesti mitään erityistä nähtävää. Ehdottomana plussana kuitenkin on, että lyhyellä iskuetäisyydellä on useita tosi hienoja luontokohteita ja suloisia pikkukyliä.

Lauantaina taivas oli sininen ja päätimme lähteä tekemään päiväretken noin 50 kilometrin päähän Dinglen pikkukaupunkiin ja pysähdellä fiiliksen mukaan matkan varrella.

Dingleen pääsee kahta reittiä, kapeaa vuoristotietä tai leveämpää uutta tietä pitkin. Vaikka korkeat paikat eivät ole suosikkejani, niin valitsimme silti vuoristotien maisemien vuoksi. Puristin käsiä tiukasti yhteen mutkaisella puolitoistakaistaisella vuoristotiellä ja yritin olla huutamatta jos toinen auto ajoi vastaan tuhatta ja sataa. En vaan pysty käsittämään miten noilla kapeilla teillä on niin järjettömät nopeusrajoitukset. Saas nähdä milloin uskallan edes harkita ratin taakse siirtymistä.

Kuinka ollakaan näillä kulmin, missä säätila vaihtelee nopeasti ehti siniselle taivaalle kertyä pilviä ennekuin saavutimme huipun. Roikkuvien pilvien alta kurkistellessa huippunäkymät jäivät sen verran sameiksi, että varsinainen grande finale maisemien suhteen jäi saavuttamatta.

Merenlahden rannalla oleva kukkuloiden ympäröimä Dinglen pikkukaupunki oli juuri niin suloinen kuin kuvat antoivat etukäteen ymmärtää. Pieniä kujia ja värikkäitä taloja. Paljon ravintoiloita, kahviloita ja bed&breakfast -paikkoja. Voin vain kuvitella, että kaupungin kadut ovat kesäkuukausina tupaten täynnä turisteja.

Satamasta lähti kalastusalusten lisäksi turistiajeluita delfiininbongausristeilyille. Meidän bongaukset ulottuivat tällä kertaa sataman pronssiseen delfiinipatsaaseen. Rannalla näkyi monta hyvänoloista kalaravintolaa, jotka olivat kuitenkin vielä talviteloilla. Uskon, että meillä on tänne vielä asiaa uudestaan kun kevätkausi starttaa kunnolla.

Sosiaalisen elämän alkeet

Hippusen yli kuukauden olemme tyttären kanssa asustelleet Irlannissa. Jo alkumetreillä kävi selväksi, että mikäli täällä haluaa viettää aikaansa jonkun muunkin kuin itsensä ja lapsen kanssa, niin asialle tarvitsee tehdä jotakin. Miehestä saa käytännössä seuraa vain viikonloppuisin. Arkipäivisin hän lähtee töihin kun me vielä lapsen kanssa vedämme unta palloon ja palaa myöhään illalla kotiin. Perjantaisin hän pääsee lähtemään hivenen aikaisemmin töistä, mutta usein se on ainoa päivä viikosta, jolloin pystyy hoitamaan virallisia asioita eli käytännössä hän suuntaa suoraan konttorilta johonkin virastoon.

Koska totesin ulkoilun ja leikkipuistossakäynnin hivenen huonoksi tavaksi verkostoitua, niin aloin selvittelemään muita mahdollisuuksia. Netistä löysin kattavan listan lähitienoon "taaperokerhoista". Päätin kokeilla kahta kerhoa, jotka molemmat sijaitsevat kävelymatkan päässä.

Ensimmäisen kerhon kanssa lykästi kolmannella yrittämällä eli kolmen viikon jälkeen. Ensimmäisellä kerralla menin paikalle netissä ilmoitetun aikataulun mukaan, yllättäen nettisivuilta löytynyt tieto oli vanhentunutta. Seuraavalla viikolla olin liikkeellä tämän saamani uuden aikataulun mukaan, mutta tällä kertaa kerholaiset olivat retkellä. Kolmatta kertaa varten soitin varta vasten ja varmistin missä ja mihin aikaan kerho on. Kaikkien näiden yritysten jälkeen kerho ei ehkä ihan osoittautunut meidän jutuksemme. Tämä "international group" paljastui enemmänkin maahanmuuttajien ja heidän perheidensä kotouttamistoiminnaksi. No jonkun sortin maahanmuuttajia tässä toki itsekin ollaan, mutta ei ehkä ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.

Sen sijaan toinen kokeilemistamme kerhoista vaikutti paremmalta. Salin lattialle levitetään jäätävä määrä leluja, joiden parissa parikymmenpäinen lauma lapsia temuaa – joo kuvittelitte aivan oikein mekkala on toisinaan aikamoinen. Vanhemmat istuvat salin reunoilla, hörppivät kahvia ja rupattelevat keskenään.

Mieheni työkaveri on lähetellyt miehelleni aktiivisesti kaikenlaista tietoa tämän seudun perhetoiminnasta. Tämän seurauksena päädyin soittelemaan ja kyselemään lisää Mom&baby pilateksesta, koska haluaisin tehdä enemmän jotakin liikunnallista. Kuten arvelinkin ryhmä oli tarkoitettu vähän pienemmille lapsille, eikä tuollaisille oman elämänsä sooloilijoille kuten tuo meidän nappula. Pilatesohjaaja kuitenkin vinkkasi minulle perheuinnista, jonne voisi mennä vähän isommankin lapsen kanssa ja lähetti minulle uintiohjaajan numeron.

Ilmoittauduin uintiryhmään, joka osoittautuikin varsin kivaksi. Ryhmässä on mukava porukka ja meidät kutsuttiin heti toisen uintikerran jälkeen lounaalle filippiiniläisen uintikaverin kotiin. Filippiineillä matkustaneena vesi herahti heti kielelle enkä keksinyt yhtäkään hyvää syytä kieltäytyä lounaskutsusta.

Toiselta uintiryhmäläiseltä sain vinkin muskarista. Ilmoittauduin sinnekin. Päätin, että näin alkuun voidaan vetää hivenen överiksi noiden vanhempi-lapsi harrasteiden kanssa. Tutustua niiden kautta ihmisiin ja katsoa mikä on kivaa.

Mieheni vilkaisikin eilen seinäkalenteria, johon olen merkannut menoja ja totesi sen näyttävän jo melko lailla työviikolta. Kerhoja, kahvi- ja lounastreffejä lähes joka arkipäivälle. Taitaa vain olla huolestunut ehtiikö kukaan tekemään hänelle ruokaa.

Punaisen mamman kyydissä

Toin polkupyöräni Suomesta tänne Irlantiin. Pyöräni on vankkarakenteista mammamallia. Painaa kuin synti, ei ole kovin ketterä liikkeissään ja ulkomuodoltaan kaukana sporttisesta. Mutta toimii erinomaisesti tällaisiin muutamien kilometrien kaupunkipyöräilyyn. Satula on pehmeä ja ajoasento on ylväs, ei sellainen makaava maastopyöräilyasento. Mammapyörän selästä tällainen tappikin näkee vähän paremmin eteensä. Saa olla kerrankin korkealla. Pyörän jykevyyttä korostaa entisestään edessä oleva kori sekä tarakalla oleva lastenistuin.

Irlannissa olen nähnyt kovin vähän pyöräilijöitä. Pyöriä käyttävät lähinnä pikkulapset sekä viikonloppuisin näillä kulmilla näkee jonkin verran kilpapyöräilijöitä. Tuohon kahteen kohderyhmään pyöräilijät ovat melkeinpä jääneetkin. Sen vuoksi olen huomannut, että olemme herättäneet melkoisesti huomiota kun olemme nappulan kanssa paahtaneet menemään mamman kyydissä. Myönnettäkön tosin, että mamma ei ole ollut ihan niin uutterassa käytössä kun olisin toivonut. Sadesäillä menen mieluummin kävellen kuin pyörällä – kastuu vähemmän.

Yhtenä päivänä pyöräilimme leikkipuistoon ja huomasin useamman lukioikäisen ottavan valokuvia pyörästäni. Toisena päivänä taas lähitalojen pikkupojat katsoivat kauhuissaan ja polkivat karkuun kun tämä emäntä puski vastatuuleen mammansa ja lapsensa kanssa.

Tuntuu, että täällä tämä tällainen arkipyöräily on vähän b-luokan hommaa tyyliin ”eikö tuolla ole varaa ostaa autoa”. Pyörätelineitäkin olen nähnyt vain kahdessa paikassa kirjaston ja uimahallin edessä.

Saamani uskomus pyöräilyn b-luokkaisuudesta osoittautui oikeaksi kun mies kertoi minulle työpaikalla käydystä kahvipöytäkeskustelusta. Työkaveri oli todennut miehelleni, että teillä lienee pian aika ostaa talouteen toinen auto, että vaimokin pääsee liikkumaan paikasta toiseen. Mieheni vastaus, ettei juuri nyt ole ollut aietta moiseen tulkittiin se heti miehen haluna kontrolloida vaimon menemisiä ja pitää nainen kotona. Mieheni joutui puolustelemaan, että kaikki paikat, joissa tähän mennessä on ollut tarvetta asioida ovat kävelymatkan päässä ja pyörälläkin pääsee kätevästi. Juuri pyöräilyä tunnuttiin pitävän lähes viimeisenä vaihtoehtona liikkua, sillä kulkevat ne joilla ei ole varaa autoon tai joiden kortti on kuivumassa. Vasta kertomus siitä, että Suomessa on pyöräteitä ja monet käyttävät polkupyörää vapaa-ajan liikkumiseen tai työmatkan kulkemiseen saivat työkaverit näkemään arkipyöräilyn uudessa valossa.

Kunhan säät hieman lämpenevät, niin uskon, että tulemme ihan vapaaehtoisesti tekemään vielä monta mukavaa pyöräretkeä mamman kanssa.

Elämää kummitustalossa

Joskus tuntuu, että elo tässä Irlannin talossa on kuin suoraan kummitustalosta. Yhtenä syynä tähän saattaa tosin olla blogin kirjoittajan lievästi vilkas mielikuvitus. Niin tai näin, on päiviä kun kaikkialla kolisee, paukkuu ja vinkuu. Silloin olen ihan varma, että joku kävelee yläkerrassa. Yleensä siihen kuten kaikkiin muihinkin outoihin ääniin löytyy se järkevä selitys. Usein syynä on putkien pauke. Talossamme lämmitys on päällä vain osan aikaa päivästä, mutta aina lämmityksen mennessä päälle alkaa myös putkisto paukkua.

Tuuli, mikä puhaltaa suhteellisen kovaa lähes päivittäin tykkää viipyillä savupiipussamme. Olin ensimmäisinä tuulisina päivinä varma, että joku naapuruston kissoista tekee kuolemaa ikkunamme alla, kunnes paikallistin ulinan tulevan savupiipusta. Takka, joka ei ole varaava on siinäkin mielessä metka, että noina puhuripäivinä tuuli tiputtelee nokea savupiipusta ja kappas vain yleensä noki löytää tiensä olohuoneen vaalealle kokolattiamatolle.

90-luvun klassikkoleffa Addams Familyn talon tunnelmaa lisää myös narisevat portaat sekä yläkerran nariseva puulattia – tosin mikäpä puulattia ei narisisi. Oman osuutensa tunnelmaan tuovat myös hämähäkinseitit. Ehkä muistattekin, että kertoilin ensimmäisessä Irlannista kirjoitetussa päivityksessä siitä kuinka olen putsaillut metri tolkulla hämähäkinseittejä. Luulin, ettei talon edellinen asukas ole juuri siivoillut paikkoja, mutta olen myöhemmin todennut, että täällä elelee suhteellisen paljon hämähäkkejä ja kaikki eivät valitettavasti ole ihan siitä pienimmästä päästä. Ehkä tämä tällainen kostea ilmanala ja käytännössä aina plussan puolella oleva ilmasto on luotu kahdeksanjalkaisille. Lisäksi talomme rajoittuu toiselta puolelta peltoon, joka varmasti lisää yllätysvieraiden olemassaoloa.

Suolan tuoksua

Vietimme sunnuntaita pitkällä lounaalla lapsiystävällisessä ravintolassa. Nappula peuhasi kaltaistensa kanssa ja me saimme syödä rauhassa. Erinomaista! Taisimme viettää paikassa lähemmäs kolme tuntia ja seurasimme isoista ikkunoista sään vaihtelua. Kymmenen minuuttia paistetta ja sitten taas satoi seuraavat kymmenkunta minuuttia ja tämä sama meno jatkui useamman tunnin ajan. Sää siis muuttuu täällä Atlantin rannalla nopeammin kuin naisen mieli.

Säätila huomioiden meillä kävi melkoinen hillo kun päätimme pitkän lounaan päätteeksi ajella parinkymmenen minuutin matkan päähän keskustasta katselemaan maisemia. Hieno ranta ja lauha tuuli. Kyllä kelpasi. Lähettyvillä oli muutama vakuuttavan oloinen kalaravintola. Tänne palaamme taatusti vielä herkuttelun merkeissä.

Minusta kevään tulon tietää koti-Turussa siitä kun kävelee Aurajoen yli ja mereltä tuulahtaa hienoinen suolan tuoksu. Pidän siitä suolan tuoksusta. Tällä nykyisellä ”kotirannalla” isomman meren äärellä suolan tuoksu tulvahti sieraimiin potenssiin kymmenen. Sitä en mene vannomaan tekeekö kevät täällä vielä tuloaan, sillä vastarannan vuorille oli satanut toissa yönä hieman lunta. Oli mukavaa ulkoilla. Nappulan kanssa keräilimme simpukoita ja meren muovaamia kiviä. Onpa taas kotona uusia juttuja joihin kompastella.

Mukavaa viikonalkua!

Puistojuoksua

Liikkuminen, muu kuin käveleminen paikasta toiseen on vihdoin saanut alkusysäyksen. Miehen tullessa eräänä iltana töistä vedin lenkkarit jalkaan ja otimme lähes läpystä vaihdon lastenhoitovuorossa. Oli pakko päästä vähän tuulettumaan, liikkumaan ja olemaan yksin.

Olin katsonut Google Mapsista etukäteen reitin, josta olin osan kävellyt kerran aiemmin. Pääsin kotoamme muutaman korttelin päähän kun huomasin katuvalojen loppuvat tyystin. Ympärillä oli pilkkopimeää. Tiesin kuitenkin vähän matkan päässä olevan toisen asuinalueen ja arvelin valaistuksen jatkuvan siellä. Roikkuvan puolikuun valossa jatkoin matkaani, olo oli kuin olisi ollut lenkillä syyspimeydessä mökkimaisemissa – mitä en kylläkään koskaan pimeässä tee. Vaikka katuvalot myöhemmin jatkuivat ja taas päättyivät lienee parasta hommata seuraavaa iltalenkkiä varten otsalamppu. Heijastinliivi osoittautui jo korvaamattomaksi kaveriksi.

Bongasin ilmoituksen Parkrun -juoksutapahtumasta, joita järjestetään lauantai aamupäivisin ympäri Irlantia. Myös meidän pikkukaupunkimme keskuspuistossa. Kun lenkkarit oli kerran kaivettu kaapista ulos päätin ilmoittautua tämän viikkoiseen juoksuun. Aurinkokin jopa vilkutteli vähän pilvien raosta kun starttasimme juoksuun. Vapaaehtoisvoimin järjestettävä ilmainen juoksutapahtuma osoittautui vallan mukavaksi ja lämminhenkiseksi tapahtumaksi. Matkana Parkrun ei tosin ole kuin 5 km, mutta hyvää lämmittelyä mahdollisia pidempiä reittejä varten. Juoksun jälkeen kaikille kilvoittelijoille esitettiin kutsu teelle/kahville ja skonssille läheisen hotellin aularavintolaan.

Ilmoittauduin juoksun jälkeen vapaaehtoiseksi järjestämään jotakin tuleva Parkrunia. Ehkäpä tätä kautta löytää uusia kontakteja ja vinkkejä valoisemmista reiteistä.