Whiskey in the Jar

Tämän kertaiseen postaukseen tuo alunalkaen irlantilaisen kappaleen nimi sopii kuin jääpala drinkkilasiin. Nyt nimittäin puhutaan viskistä ja siinä sivussa vähän muistakin alkoholeista. Asiantuntijaluentoko tulossa? No ei todellakaan, en ole viskin tai muutenkaan vahvojen alkoholijuomien ystävä, mutta niinpä vain kävimme tutustumassa viskitislaamoon. Ja sehän oli mielenkiintoinen paikka se.

Taas oli hyvä syy vierailla sympaattisessa Dinglessä. Pieni ja ehkä hivenen piskuinen Dingle Whiskey Distillery sijaitsee vanhan sahan tiloissa, kauniilla paikalla Dinglen pikkukaupungin reunamilla. Rakennuksen ulkopuolella leijaili vahvan maltainen tuoksu. Ihan kun olisi kovasti hiivainen simaämpäri käynyt vieressä.

Olin varannut meille paikat tislaamokierrokselta. Kymmenen euron hintaisia kierroksia järjestetään sesongin ulkopuolella muutaman kerran päivässä, mutta varsinaisella turistikaudella viidestikin päivässä. Kierroksella oli kanssamme noin kymmenen muuta tutustujaa. Meidän kokoonpanoon kuului lisäkseni kaksi miestä. Nuo kaksi viimeksi mainittua puhkuivat innosta tehdaskierroksen alussa. Emäntä sen sijaan zoomaili kamerallaan höyryäviä sammioita.

Meidät vastaanotti silminnähden krapulaisennäköinen jannu. Liekö työsuhde-etuja? Kun kierros alkoi ja edellisiltana ryvettynyt kaveri aloitti tarinansa, huomasimme, kuinka mainio tarinaniskijä hän oli. Ja kieltämättä tuollainen hivenen huithapelin oppaan malli toimi tällaisessa pienessä, vaatimattoman oloisessa pientislaamossa.

Tislaamo on perustettu kahden olutalalta tunnetun miehen voimin vuonna 2012. He hakivat pääomaa idealleen pyytämällä ihmisiä lahjoittamaan rahaa hankkeelleen. Rahaa vastaan osakkaat eli niin sanotut perustajaisät saivat omistukseensa tynnyrillisen viskiä ja nimensä taululle. Tislaamon tuottamat ensimmäiset 500 tynnyrillistä menivät näille sijoittajille. Sijoittajat saavat päättää milloin haluavat viskinsä pullotettavan ja pääsevät halutessaan seuraamaan tapahtumaa. Melkoisia määriä vuosikertaviskejä saatetaan siis joskus nauttia Dinglen suunnalla.

Alkupääoma onkin varsin relevanttia viskibisneksessä, sillä Irlannin alkoholilain mukaan juomaa ei voida kutsua viskiksi, ellei alkoholia ole kypsytetty puutynnyreissä vähintään kolmea vuotta. Dingle Whiskey Distilleryn ensimmäinen viskierä pullotettiin vuonna 2016.

Viskin kypsymistä odotellessa tislaamon sivutuotteina valmistui giniä ja vodkaa. Gin on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt niittää jo jokusen palkinnonkin. Giniin muun muassa lisätään mausteeksi läheisiltä vuorilta kerättyjä marjoja ja kukkia.

Kierroksella pääsimme tarinoiden kuulemisen lisäksi kurkistelemaan höyryäviin mallaspatoihin ja ihailemaan käsintehtyjä kuparisia viskintislaus-sammioita. Kierroksen lopuksi siirryimme lämpimistä tehdastiloista pihanpuolelle maistelemaan miesten taidonnäytteitä; giniä ja vodkaa. Kuten jo mainitsinkin, etten piittaa vahvoista alkoholijuomista, niin ei käy kieltäminen, ettei poikain tekemä gini maistunut jopa minulle.

Uusi erä viskiä tulee aina neljännesvuosittain. Käyntihetkellämme tislaamon tekemä viski oli myyty loppuun ja seuraava erä valmistumassa myöhemmin kesäkuussa. Tislaamossa ei ole tehtaanmyymälää, josta juomia saisi ostaa, mutta tuotteita löytyy paikallisten supermarkettien hyllyistä.

Kierroksen päätyttyä kahta miespuoleista seuralaistani jäi kutkuttamaan miltä se nuori Dinglen whiskey oikein maistuu. Ei auttanut muu kuin lähteä selvitystyöhön pubiin. Ensimmäisestä paikasta se oli myyty loppuun, mutta toisesta tärppäsi. Itse jätin viskin maistamatta, koska kurtistuvista ilmeistäni olisi tässä seurassa tullut vain sanomista. Seuralaisteni tuomio paikalliselle viskille oli: "Hyvä!" "Ei lainkaan savuinen." ja "Oli metsästämisen arvoinen". Pienen matustelun jälkeen tuo hyvä muuttui "Oikein hyväksi".

Ja oikein hyvän arvosanan anna minäkin Dingle Whiskey Distilleryn -kierrokselle. Mielenkiintoinen, kotikutoinen, mutta aidon ja tekemisenmeiningin omaava pientislaamo. Minusta tehtaissa on muutenkin kiinnostavaa vierailla. Tulee sellainen olo, että niissä tehdään oikeasti töitä, tällaisen koneella räpeltämisen sijaan.

Kopsutellen Gap of Dunloessa

Jos siellä ruutujen toisella puolen tehdään kiivaasti kesälomasuunnitelmia irlannin suuntaan tai muuten vaan mietitään minne olisi joskus kiva mennä, niin tässäpä seuraa yksi kiva ulkoiluvinkki, joka toimii niin aikuisille kuin lapsiperheillekin. Toteutustapoja löytyy nimittäin useita.

Kävimme viikonloppuna tutustumassa Killarneyn kupeessa olevaan Gap of Dunloeen. Meillä oli pidennetyn viikonlopun Suomi -vieras kylässä. Nuo vierailut on aina sellaisia, että tulee helposti vietettyä vapaa päivät tienpäällä. Käydään näyttämässä itselle ennestään tuttuja paikkoja sekä tutustumassa uusiin. Gap of Dunloe on ollut jo hyvän tovin mun "tarttis päästä käymään" -listalla. Näin itseasiassa taannoin kyseisen paikan kuvan postikortissa ja siitä se innostus sitten lähti.

Gap of Dunloe on vuorten solassa kulkeva tieosuus. Toisella puolella kohoaa reiluun tuhanteen metriin nouseva MacGillycuddy's Reeks ja toisella puolella reiluun kahdeksaan sataan metriin ulottuva Purple Mountain. Muutamalla samalla kuvaten; karua, kivistä, vihreää ja kaunista.

Reitti lähtee vanhalta ravintolalta, Kate Kearney's cottage :lta. Autot voi jättää parkkiin ravintolan läheisyyteen. Gap of Dunloen reitti on reilut 10 km pitkä ja se suositellaan kuljettavaksi jalan, pyörällä tai hevosella. Tie on kapea ja ulkoilijoita on liikkeellä, joten autolla reittiä ei suositella ajettavan. Ja mielestäni se olisi melkoisen tökeröä. Matkan varrelta lähtee myös vaellusreittejä ylös vuorelle.

Koska meidän remmillä oli päivälle vielä muitakin suunnitelmia, päädyimme kävelyn sijaan vuokraamaan hevosen vankkureineen. Kolmelle aikuiselle ja yhdelle vajaamittaiselle tuo reilun tunnin kestänyt ajelu kustansi yhteensä 60 €. Puolipilvinen, mutta lämmin päivä oli mitä mainioin tuohon huviin.

Kärrystä oli pollen kavioiden kopseessa kiva ihailla maisemia. Tuli sellainen menneen ajan tunnelma. Unohdetaan tässä tapauksessa se sylissä ollut järjestelmäkamera ja päällä olleet nykyajan vaatteet. Hyvin olisivat voineet vannemekon helmat hulmuta samaan tahtiin hevosen harjan kanssa.

Solan pohjalla on neljä kapeaa järveä, jonka rantoja pitkin reitti kulkee. Matkalla ylitetään myös pieni soma kivisilta Wishing Bridge. Tällä kertaa jäi kuitenkin toiveet tekemättä.

Vaikka sää olikin mitä mahtavin, ei tiellä ollut liikaa tunkua. Ei tullut sellaista oloa, että olisimme kulkeneet jonossa kuin kanaparvi konsanaan. Polle kuljetti meidät solan päähän ja samaa reittiä takaisin, kunhan olimme välissä hieman jaloitelleet. Toinen vaihtoehto olisi ollut jatkaa hevosen kyydillä pidemmälle ja jatkaa veneellä vesireittejä pitkin Killarneyin. Siihen olisi toki pitänyt varata monen monta tuntia lisää aikaa ja myös keksiä keino, millä olisimme teleportanneet auton Kate Kerney'sin parkkipaikalta Killarneyhin.

Me lumouduimme solan hienoista maisemista ja toivottavasti pollelle oli luvassa kauraa urhean vetourakan päätteeksi.

Ruusuja viikonloppuunne

Täältä meidän asuttaman Traleen keskuspuistosta löytyy kaunis ruusutarha. Kävelen lähes aina sen halki, kun kuljen keskustaan. Reitti puiston halki on viihtyisä ja rauhallinen. Viihtyisyyden lisäksi vihreiden oksien joukosta alkaa puhkeamaan väri-ilottelua ruusujen muodossa. Tässä muutamia maistiaisia.

Tässä ruusutarhassa kasvaa Irlannin laajin valikoima ruusuja. Tähän mennessä olen lähinnä naureskellut muutamille ruusujen nimikkeille. Vaikken varsinainen ruusufani olekaan, niin alan odottelemaan, kun tarha puhkeaa kunnolla kukkaansa.

Elokuussa puistossa ja keskusta-alueella järjestetään Rose of Tralee -festivaalit, joka on suurin vuosittainen Traleessa järjestettävä tapahtuma. Se koostuu ainakin kauneuskilpailusta, paraatista, perheohjelmista ja juoksutapahtumasta. Ja varmaan tapahtuma-alueelta löytyy kaikenlaista muutakin höystettä ja lisäksi aika monta kebabkojua ja oluthanaa. Tästä kaikesta sekametelisopasta voinen kertoa paremmin loppukesästä kun olen nähnyt mitä kaikkea tapahtuma pitää oikeasti sisällään.

Mutta sitä ennen, nautitaan ruusuntuoksusta.

Kukikasta viikonloppua!

I niin kuin iiri

Iiri on Irlannin, siis tämän Irlannin Tasavallan ensimmäinen virallinen kieli. Kielelle kävi hassusti kuitenkin jo satoja vuosia sitten. Ensin englantilaiset hallitsivat maata ja toivat tilalle oman kielensä. Tämä tapahtui jo 1600 -luvulla. Myöhemmin 1800 -luvun loppupuolella iski suuri nälänhätä, jonka seurauksena suuri osa väestöstä kuoli tai muutti siirtolaiseksi muualle, pääosin Amerikkaan ja muihin englanninkielisiin maihin. Tämän myötä kuoli myös iirin kieli. Tai ainakin melkein.

Kielelle alettiin antamaan myöhemmin tekohengitystä ja sen asema nousi niiden toimien myötä. Tätä nykyä Iiri on jopa Euroopan Unionin virallinen kieli. Sen aseman se sai kymmenen vuotta sitten. Siitä huolimatta iiri on vähemmistökieli, jota käytetään vähän. Maan 4,6 miljoonasta asukkaasta sitä puhuu äidinkielenään noin reilut 30 000 asukasta. Iirin kielisiä alueita on eniten länsirannikon maaseudulla.

Vähemmistökielen asemasta huolimatta jokaisen irlantilaisen on opiskeltava iirin kieltä koulussa. Sillä on siinä mielessä samankaltainen asetelma kuin Suomen "pakkoruotsilla". Tosin iiriä ei tämän maan rajojen ulkopuolella tarvita.

Meidänkin pikkukaupungista löytyy erikseen iirinkielinen koulu, sekä muutamia päivähoitopaikkoja.

Miten iiri näkyy minulle?

Käytännössä se nimenomaan näkyy. Kaikki tienviitat ja kyltit on kirjoitettu ensin iiriksi ja sitten englanniksi.

Valtion virastoissa ja virallisia asioita hoitaessa iiriltä ei voi välttyä. Itse törmäsin iiriin ensimmäisen kerran kunnolla - jos jätetään nuo tienviitat pois laskuista – kun olin anomassa itselleni Irlannin henkilönumeroa. Jännitin ehkä hieman muutenkin, kuinka kaikki sujuu ja siinä kun sitten virastonsetä iski minulle tiskinsä edessä pumaskan hakupapereita täytettäväksi, oli kauhistunut ensireaktioni Enhän mä ymmärrä mitään, mitä tässä kysytään! Se oli iiriä se, seuraavalla rivillä sama kysymys esitettiin englanniksi. Tämän jälkeen osasi emäntäkin kirjoittaa nimensä ruudukkoon.

Kenenkään en ole – ainakaan tietääkseni - kuullut iiriä puhuvan, noin niin kuin oikeassa elämässä, vaikka melko lailla kielirajan liepeillä asummekin. Iiriä kyllä kuulee televisiossa ja radiossa. Irlannissa on yksi iirinkielinen TV -kanava ja meidän paikallisradiossa luetaan ainakin kerran päivässä iirinkieliset uutiset. Minun korvaani tuo kelttiläisiin kieliin kuuluva iiri kuulostaa lähinnä pehmeältä.

Kirjastossa iirinkielistä kirjallisuutta on tarjolla jonkin verran. Oman lähikirjaston tutkailuretken tuloksena olen sitä mieltä, että lasten kirjoja oli tarjolla enemmän kuin aikuisten opuksia.

Muutamat hassut sanat, joita iiriksi osaan ovat Trá Lí Tralee eli kaupunki, jossa asumme. Garda on poliisi ja bruscar roskis. Sanat, joista ihan oikeasti on hädänhetkellä ollut hyötyä niin minulle kuin varmasti jollekin muullekin turistille ovat Mná ja Fir. Nuo ovat vessamerkinnät, joihin törmää varsinkin pubeissa ja muissa vanhantyyppisissä ravintoloissa. Arvatkaapa kumpi on kumpi?

Oma muistisääntöni tähän on: päinvastoin kuin olettaisi.
Eli Fir :stä löytyy pisuaari ja Mná :n sopii emännänkin mennä.


Tässä vielä kappale iirinkielistä musiikkia.
Miltäs kuulostaa?

Lasten syntymäpäivät irlantilaisittain

Tapa, johon olen Suomessa tottunut pikkulasten syntymäpäivien kohdalla, on mennyt aika samalla kaavalla. Synttärit vietetään kotona. Kahvitellaan, syödään kakkua ja pientä suolaista. Paikalla ovat lapsen isovanhemmat, kummit ja mahdollisuuksien mukaan lapsen sedät ja tädit sekä mahdolliset serkut. Näin se on meillä toiminut, samoin kuten kummilapsillani ja lähipiirissä.

Siksipä olin hyvin hämmästynyt kun saimme taannoin kutsun eräille yksivuotissyntymäpäiville. Olin kyseistä lasta ja äitiä nähnyt siihen mennessä vain muutaman kerran. Isät olivat myös tervetulleita juhliin. Tosin paikalla taisivat olla vain meidän ulkomaalaisten naisten miehet. Mutta menimmehän me koko porukka, kun kerran kutsuttiin. Synttärit vietettiin perheen kotona maatilamaisessa miljöössä. Tarjottavia makeuksia oli varmasti ainakin kymmentä eri sorttia. Kaveriaikuisia paikalla oli yli parikymmentä ja lapsia ainakin toinen mokoma. Hulinaa siis riitti.

Toiset yksivuotispäivät, joihin otimme osaa vietettiin paikallisessa Hoplopissa. Hurlum hei ja hulinaa! Taisivat kaikki sisäleikkipuiston kabinetit olla varattu synttärijuhlijoille. Näissäkin juhlissa vieraita oli kutakuinkin sama määrä kuin edellisissä. Synttärisankarin isä totesikin minulle huvittuneena: "En edes tiennyt, että lapsellani on näin paljon kavereita". Niinpä, mitäpä ne työssäkäyvät isät tietäisivät, mitä lapset ja vaimot päiväsaikaan touhuavat. Kotiin lähtiessä molemmilta synttäreillä lapsille annettiin vielä give away -lahja. Mitäköhän termiä siitä käytetään suomeksi?

Omat kokemukset perustuvat tähän mennessä vain pienten lasten syntymäpäiviin. Mutta tuskin niitä sen pienemmällä konseptilla vietetään myöhemminkään, kun tottuvat isoihin kuvioihin pikkulapsesta saakka. Naapurin pojille pystytettiin syntymäpäiviä varten takapihalle pomppulinna. Tuntuu olevan varsin yleinen tapa tuokin. Valitettavasti juuri tuona(kin) päivänä tuli rankkoja sadekuuroja, joten en tiedä miten varsinaisten juhlien kävi.

Näiden muutamien juhlien jälkeen olen ymmärtänyt paikallisten synttäreiden jujun. Vaikka synttäreitä vietetään isosti ja juhliin on tilattu varta vasten lapselle suunniteltu kakku, ei ykkössijalla mielestäni ole niinkään vuosia täyttävän lapsen juhliminen, vaan saada koolle iloinen joukko ihmisiä viettämään mukavaa päivää yhdessä. Ja hei, kyllä se tuollaisella konseptilla toimii!

Olen silti salaa iloinen, että Nappulan syntymäpäivät ovat kesällä, jolloin olemme Suomessa. Saa vetää juhlat matalalla profiililla ilman järjettömiä järjestelyitä ja syödä kotikutoisesti tämän antipaakariemännän tekemää lässähtänyttä kakkua.

Ne mukavat irlantilaiset

Kun viime syksynä aloin kertomaan kavereille ja tutuille, että tässä sitä nyt sitten ollaan muuttamassa Irlantiin. Mainitsi yksi jos toinenkin lomailleensa Dublinissa, olleensa vaihdossa Irlannissa tai vähintään sisko oli ollut siellä leirikoulussa. Joka tapauksessa Irlanti oli monelle tuttu. Itsehän kävin täällä ensi visiitillä vasta viime lokakuussa, kun kävimme skauttailemassa paikkoja jonne muuttaa. Useampien kavereiden ja tuttujen Irlantitarinoiden joukosta nousi esille "mukavat irlantilaiset ihmiset".

Ja kyllä, voin samaistua asiaan. Irlantilaiset ovat supermukavia. Ystävällisiä ja puheliaita. Kadulla ihmiset tervehtivät ja kyselevät kuulumisia. Ja ainakin täällä pikkukaupungissa ottavat helposti kontaktia myös tällaisiin muualta muuttaneisiin. Kaupan kassan höpöttelevät, jos siis ovat oikeasti irlantilaisia. Ja naapurinrouvalla riittää aina tarinaa iskettäväksi. Hän onkin varsinainen pulinatäti! Mutta varsin sympaattinen sellainen; heittää vinkkejä lähiseudun tapahtumista, tuo odottamatta oven taakse mansikantaimia ja lainaa lapiota. Samainen naapurinrouva antoi minulle pian muutettuamme erään ruotsalaisen naisen yhteystiedot "koska se oli lähin kontakti Suomeen, jonka hän voi minulle tarjota". Osui ja upposi, olen tavannut useamman kerran ruotsalaista ja hänen lapsiaan.

Yritin jokin aika sitten pyöräillä oikoreittiä puistoon, mutta täräytinkin vähän niin kuin vahingossa koulun sivu-uloskäynnin eteen. Portista levittäytyi juuri samaan aikaan yläkouluikäisten poikien joukkio. Mietin jo mielessäni, että tästä ei synny mitään muuta kuin sadattelua, kun emäntä sotkee mammapyörällään ja lapsi kyydissään keskelle teinipoikien joukkiota. Yksi finninaamainen avasikin minulle suunsa: "It's lovely day for bicycling. Isn't it?" Ja lirkutteli vielä sen perään tarakalla istuvalle Nappulalle. Finninaamaisen pojan kommentti oli jotakin täysin muuta kuin olin kuvitellut ja veti emännälle totaaliesti jauhot suuhun. Sain koristeltua suustani vastaukseksi vain jotakin alkukantaisia ääniä.

Oma, uusi kaveripiirini täällä koostuu paljolti muista kaltaisistani. Muista maista muuttaneista. Suurinta osaa heistä yhdistää irlantilainen mies. On toki luonnollista, että sitä tutustuu helpommin muualta muuttaneisiin, he ovat kokeneet samat asiat kuin minä. Ovat muuttaneet uuteen paikkaan, eivätkä ole alkuun tunteneet ketään, paitsi ehkä sen miehensä.

Muualta muuttaneiden lisäsi olen saanut tutustua myös kantaväestöön. Monen kotona olen käynyt aamukahvilla, äitien ja lasten kokoontumisajoissa. Oppinut pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin aksenttia ja päässyt sisään ajattelutapaan. Olen tuntenut itseni tervetulleeksi. Monta kertaa autotonta emäntää on autettu ja tarjottu kyytiä. Annettu vinkkejä missä kannattaa käydä viikonloppureissuilla ja kuinka mikäkin käytännön asia hoituu.

Viime viikonloppuna saimme kutsun grillaamaan erään irlantilaisperheen luokse. Perheen äitiin olin tutustunut taaperokerhossa. Jokusen kerran olemme siellä jutellut kaiken sen melun ja melskeen keskellä. Pari kertaa olemme kerhon ulkopuolella tehneet leikkipuistotreffit. Ja siinähän se, kului mukavasti monta tuntia ruokaillen ja viiniä hörppien, lasten temmeltäessä keskellä. Mieskin on saanut uusia tuttavuuksia näistä kavereideni irlantilaismiehistä. Päässyt penkkiurheilemaan, kalastamaan ja maistelemaan Guinnessta pikkupubeihin.

Kyllä vain tällaisella suomalaisella jörö-emännällä olisi paljon opittavaa irlantilaisista. Ei ole tarvinnut tuntea toista puoli vuosi kymmentä, ennen kuin kutsuu kotiinsa kylään. Ei sen kyläilyn tarvitse olla hyperdyper -hienostelua. Kahvi ja scone riittää mainiosti. Eikä sen asunnonkaan tarvitse välttämättä kiiltää. Muistakin lapsiperheistä saattaa löytyä sotkua ja elettyä elämää.

Tämä pubin seinästä huomaamani iskulause osuu tämän jutun loppukaneetiksi kuin nenä päähän.

Kaksi vuotta kotona

Hetkinen hei! Tajusin katsoessani seinäkalenteriamme, että jäin tasan kaksi vuotta sitten äitiyslomalle. Mitä mitä mitä, siitä on todellakin kulunut jo kaksi vuotta?! Mihin tämä aika oikein hupenee? Omasta mielestä en ole vanhentunut juuri yhtään, tyhmentynyt kylläkin. Mutta kun katsoo vierelle, niin voi todeta, että joku on kyllä kasvanut ja muuttunut sen vajaan kahden vuoden aikana.

Aikaa ennen Nappulaa kävin päivät töissä. Suhasin ympäriinsä. Iltaisin harrastin kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Pääasiassa harrastin paljon liikuntaa. Mutta mahtui joukkoon milloin espanjan kurssia ja milloin jonkin kädentaidon harjoittamista. Kotona kävin pääasiassa nukkumassa ja pesemässä pyykkiä. Ruokaa tein vain viikonloppuisin. Arkisin siellä ei ollut ketään syömässä. Mieskin matkusti tuohon aikaan paljon työnsä puolesta. Lomat reissasimme, elbailimme mökkimaisemissa ja tulihan niitä kesätapahtumiakin koluttua tiuhempaan tahtiin.

Sitten tuli maha. Ja muutos. Kaksi vuotta sitten olin varma, että jos sen yhdeksän kuukautta pystyn sinnittelemään kotona, niin hyvä. Tosin sekin kuulosti hyvin absurdilta. Nappulan synnyttyä ensimmäisistä katastrofikuukausista en muista juuri mitään. Oli vain jatkuva väsymys ja alati sylissä viihtyvä pikkuihminen. Tuntui, että ainakin ensimmäiset puoli vuotta vain kävelin ympäriinsä, hän ei nukkunut muuta kuin liikkuvissa vaunuissa. Satoi tai paistoi, kävelin.

Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin viihtyä paremmin kotona ja tykätä siitä uudenlaisesta "vapaudesta", jos nyt tällaista termiä voi lasten kanssa käyttää. Ei ollut kellokorttia. Ajattelin, että ehkä vietän kotona kuitenkin vähän pidempään, kun se on kerran mahdollista. Pitkien sisäisten keskustelujen jälkeen tulin ilmoittaneeksi työnantajalleni, että jatkan vielä hoitovapaalla. Palaan töihin kun lapsi on puolitoistavuotias. Palattuani töihin, mies viettäisi kuukauden lapsen kanssa kotona ennen päiväkodin alkamista. Oli hyviä päiviä ja niitä kun toivoi, että se ensimmäinen kotoilun jälkeinen työpäivä tulisi pian.

Sittenpä seurasi ehdotus Irlantiin muuttamisesta. Hoitovapaan jatkaminen. Ja nyt tajuntaan iskeytynyt todellisuus, että kaksi vuotta ollaan oltu tällä tiellä. Eihän sen näin pitänyt mennä! Onneksi elämä tarjoaa silti yllätyksiä, vaikkeivat ne aina menekään sen ennalta käsikirjoitetun suunnitelman mukaan. Ja mitä siihen vauva-aikaan vielä tulee, niin itse viihdyn paljon paremmin nykytilassa. Tuollaisen kikkailevan nassikan seurassa, kun sen pienen inisevän mötkön kanssa.

Emännän sporttikorneri: Vinttikoirakisat

Minulla oli yhtenä tavoitteena Irlantiin muutettaessa käydä seuraamassa paikallisia urheilulajeja. Kaikki niistä eivät toki ole alun pitäen irlantilaisia, mutta tätä nykyä hyvin suosittuja lajeja. Tässä tulee nyt ensimmäinen laatuaan, nimittäin vinttikoirakisat. Tämän pään avauksen myötä lanseeraan uuden osion; sporttikornerin, jonka alta löytyvät nämä ei niin ammattimaisesti selostetut penkkiurheilukoitokset.

Meidän rapian 20 000 asukkaan pikkukaupungista löytyy oma vinttikoirastadion, jossa kisataan kolmesti viikossa. Paikka toi minulle mieleen lähinnä raviradan. Koko koirakilpailu oli minulle melkoisen vieras ilmiö, mutta koska täällä nyt asutaan, niin pitihän siihen käydä tutustumassa.

Piletit

Kisaan myytiin monia erilaisia lippupaketteja; illallispaketteja stadionin ravintolaan, kolmen ruokalajin illallisista rasvaisempiin snack -versioihin. Mainostettiinpa tuolla erilaisia polttaripakettejakin.

Meidän kööri meni kisaan ihan niillä kaikkein halvimmilla lipuilla, seisomapaikka ulkona juoksuradan vieressä. Kympin hintaan sisältyi lisäksi käsiohjelma. Ihan niin kuin jääkiekko-ottelun seisomapaikka, tosin sillä erotuksella, että tämä paikka ei ollut piippuhyllyllä. Päädyimme tähän halvimpaan ratkaisuun sen vuoksi, koska kisat alkoivat suhteellisen myöhään, eikä Nappulan turnauskestävyydestä ollut täysiä takeita.

Hurjaa kyytiä

Kilpailijat valmistautuivat alkavaan koitokseen omalla backstageltaan. Ei-ihan-koiransa-näköiset -omistajat taluttivat numeroliiveihin ja kuonokoppaan puetut luiheliini koiransa radan keskiympyrään näytille. Tämän jälkeen koirat talutettiin lähtötelineisiin eli pieneen karsinaan. Äänimerkin jälkeen portit aukenivat ja radan laidalla oleva sähköjänis lähti kiitämään raidetta pitkin rataa ympäri. Perässä ravasivat koirat. Tuhatta ja sataa. Jösses mitä vauhtia ne juoksivat! Ei ehtinyt tämä emäntä juuri kissaa sanoa, kun ripakintut olivat jo maalissa. Oli tuo koirien kuvaaminen melkoisen haastavaa hommaa, ei tullut yhtään ihan sellaista osumaa kuin olisin halunnut.

Illan aikana juostiin kahta erilaista matkaa 297m sprinttiä ja 480m juoksua. Tuo pidempikin matka oli ohi alle puolessa minuutissa. Vinttikoirat voivat juosta jopa 70 km/h, joten ei ihme, että tuo valokuvaaminen osoittautui hieman haasteelliseksi. 

Kaikkiaan illan aikana nähtiin 11 lähtöä. Jokaisessa lähdössä oli aina kuusi vinttikoiraa. Aina lähtöjen välillä rata lanattiin traktorilla tasaiseksi.

Jos et veikkaa, et voi voittaa

Ostamillamme halvimmilla lipuilla olisi päässyt myös alakerran tiloihin, jossa kisoja pystyi seuraavaan tv-ruudulta, mutta aidompaahan se on suoraan kentän laidalta. Alakerran tilan lattiaa koristi hyvinkin katu-uskottava vinttikoirakuvioitu kokolattiamatto ja siellä leijui ihan järjetön paistinrasvan katku, ilmaa olisi voinut melkein leikata veitsellä. Näissä alakerran tiloissa pystyi paistirasvan lisäksi haistamaan myös rahan. Sillä sieltä löytyivät vedonlyöntikassat.

Vedonlyöntimahdollisuuksia oli useita kuten; mikä koira voittaa, mikä koira tulee ensimmäiseksi tai toiseksi, veikkaa ensimmäiset kaksi maaliin tullutta koiraa. Ja koirilla oli yhtä huvittavia nimiä kuin ravihevosillakin. Tämän illan kisassa kilvoittelivat muun muassa What a honey, Thats nice ja Slippy Joy.

Ja pitihän meidänkin veikata. Useita kierroksia, käyttäen eri vedonlyöntitapoja. Vaan ei tullut voittoa, vaikka kuinka yritettiin tutkia käsilehdykästä koirien juoksuhistoriaa. Ei hassattu kuitenkaan koko seuraavan kuun ruokabudjettia tai ehditty suunnittelemaan mitä kaikkea tehdään suunnattoman suurilla voittorahoilla. Kierroksiin laitettavat panokset olivat euron-kahden luokkaa, näin untuvikkoina ei lähdetty pelaamaan kovilla panoksilla, ja hyvä niin.

Ja hauskaahan tuo oli, sellaista lauantai-illan huumaa. Meidän lisäksi ulkokatsomon viilenevässä illassa värjötteli useampi muu lapsiperhe, pelisilmän omaavia vedonlyöntipappoja sekä ryhmä ranskalaisia turisteja. Ehkä ensi kerralla pystyn keskittymään paremmin varsinaisen juoksun seuraamiseen ja koirien kannustamiseen, sillä tällä kertaa keskittymiskyky suuntautui lähinnä kameran laukaisemisen painamiseen. Siinä vinttikoirat löivät tämän emännän 6 -0. Vuh!

Mitäs sitä sitten?

Kerroin aiemmin, että olen selvittänyt Nappulan päivähoitomahdollisuuksia. Ajatuksena on saada hänet parina-kolmena päivänä viikossa osa-aikaisesti hoitoon. Silloisella lähihoitopaikkojen kierroksella selvisi, ettei niissä ole vapaita paikkoja tälle keväälle. Kävin silloin aiemmin vierailemassa  vain yhdessä hoitopaikassa ja myöhemmin palautin sinne hoitoonhakukaavakkeen. Täällä ei ole olemassa mitään kunnallista hoitoonhakujärjestelmää, niin että täyttäisi vain nettipohjaisen lomakkeen ja lisäisi sinne haluamansa hoitopaikat, vaan jokaiseen hoitopaikkaan tulee hakea erikseen.

Toinen yritys

Soitin vielä myöhemmin toiseen meitä lähempänä olevaan hoitopaikkaan, jossa kävimme aiemmin piipahtamassa. Hoitopaikan johtaja pyysi meitä tulemaan vielä erikseen tutustumaan. Ja mehän menimme. Kyseisessä omakotitalon päätyyn rakennetussa hoitopaikassa oli kaksi ryhmää, toinen pienemmille ja toinen vähän isommille lapsille. Lapsia oli noin kymmenen per ryhmä. Tilat eivät näissä tällaisissa paikoissa ole isot, mutta vaikuttivat silti varsin passeleilta ja kodinomaisilta. Nappula peuhasi reippaasti muiden muksujen kanssa sillä välin kun jutustelin johtajan kanssa ja seurailin lasten touhuja.

Valitettavasti tässäkin hoitopaikassa pääpaino on sisäpuuhailuissa. Tuntuu olevan maan tapa. Sellaisina päivinä ei ulkoilla lainkaan kun on sateista tai märkää eli Irlannin tapauksessa jompi kumpi ehdoista täyttyy lähes aina (paitsi nyt on ollut jo yli viikon kuivaa :). Talon takana oli kuitenkin pieni viihtyisä piha täynnä leluja niitä kuivia päiviä varten.

Hoitopaikan johtaja antoi lähtiessä paperipumaskan täytettäväksi.

Perustietojen lisäksi lomakkeessa kysyttiin luonnollisesti Family Doctorin nimeä ja yhteystietoja sekä rokotustietoja. Niitä joutuikin selvittelemään vähän enemmän, koska Irlannissa on erilaiset yhdistelmärokotteet kuin Suomessa. Lisäksi täällä annetaan muutama rokote, jotka eivät ole Suomen kansallisessa rokotusohjelmassa.

Näiden lisäksi allekirjoitin monta aukeamallista omasta mielestäni mitä ihmeellisempiä kysymyksiä, kuten "Saako lapseen laittaa aurinkorasvaa?". -Kyllä. "Saako lapselle vaihtaa vaatteet, jos ne kastuvat tai likaantuvat?" - Ihan mielellään joo. "Saako lapselle antaa ensiapua?" - Se olisi tilanteen sattuessa tosi jees juttu.

Välillä tuntuu, että täällä on tuollaisten asioiden kanssa aikamoinen jenkkimeininki. Mitään ei saa tehdä ilman erillistä suostumusta, vaikka maalaisjärki (toivottavasti) sanoisi muuta.

Hämmästyttävän nopeaa toimintaa

Palauttelin pumaskan myöhemmin hoitopaikkaan ja paikan johtaja sanoi samantien "Tervetuloa syksyllä, täällä on hänelle paikka!". Olin ihan ällikällä lyöty. Eihän täällä mikään tapahdu noin vain. Vaan kaikkea joutuu odottamaan ja kyselemään perään. Varmistin varmaan neljä kertaa, "Että hänelle on siis ihan oikeasti hoitopaikka syksyksi?" Pelkäsin, jo että koko hoito perutaan, kun paikan johtaja joutuu tällaisen uskomattoman äidin kanssa tekemisiin. Mutta uskottava se vain on Nappula sai paikan ja aloittaa syksyllä päivähoidon!

Ja arvatkaas mitä se sitten tarkoittaa? Tällä emännällä on ensimmäistä kertaa tilaisuus noin niin kuin oikeasti miettiä mitä sitä sitten itse tekisi. Melkoista! Ainakaan en aio käyttää kaikkea aikaa pyykinpesuun ja ruoanlaittoon. Mietintämyssy on jo asetettu päähän, katsotaan alkaako sieltä myssyn alta tulemaan mitään toteuttamiskelpoisia ideoita. Siis muutakin kuin liikunnan harrastamista, kahvilla käymistä, blogin kirjoittamista, kirjojen lukemista, niin ja sitten sen kahvin kanssa voisi ottaa jonkun superhyvän herkun, kun mikään pikkuihminen ei ole vaatimassa maistiaisia ja ja ja...

Jos teille tulee varteenotettavia ideoita mieleen, niin pistäkäähän palauteboksi tai sähköposti laulamaan!

Muu muu siellä, muu muu täällä

Facebookin jaksoi muistuttaa, että Turussa olisi tänä viikonloppuna ollut Uuden muotoilun kevätmarket, johon olen monena keväänä ottanut osaa. Niin olisin varmasti tehnyt tänäkin viikonloppuna ellen olisi ollut Irlannissa.

Sillä muotoilun fiilistelyn sijaan tämän emännän pesue vietti päivän maatalousnäyttelyssä!

Jo vuosia sitten suljettu laukkakisastadion ja sitä ympäröivät pellot olivat täyttyneet kojuista, esittelyalueista ja aitauksista. Parkkipaikkana toimivalle lehmien miinoittamalle pellolle oli vedetty tiiviisti kaaraa kaaran perään. Varsinaista näyttelyaluetta koristivat myytävät lehmät ja palkintosonnit. Lammasaitaukset ja hevosalueet. Käytiin siellä myös ratsastus- ja koiramittelöitä.

Eläimet ääntelivät, lapset kirmailivat ja läheiseltä lavalta raikasivat paikallisen trubaduurin sulosoinnut. Markkinameininki oli siis taattu. Vain pölypussikauppiaat ja metrilakun myyjät puuttuivat.

Lapsille oli järjestetty tekemistä pomppulinnoineen ja kasvomaalauksineen. Meille riitti ihmetyksen aihetta ihan riittämiin eläimissä, traktoreissa ja höyrykoneessa.

Paikalle oli kokoontunut koko kulmakunnan kirjo. Lapsiperheitä, maajusseja, niitä kenestä näki, että edellinen ilta on venähtänyt pubissa pikkutunneille sekä harvahampaisia irlantilaispappoja villakangaslätsissään.

Jos joku olisi minulle puoli vuotta sitten kertonut, että vietän sunnuntaisen kevätpäivän maatalousnäyttelyssä, niin enpä olisi uskonut. Nyt on tämäkin nähty! Niin kai se niin menee, maassa maan tavalla.

Mukavaa alkavaa viikkoa täältä tennareiden pohjaan liimautuneen lannanhajun keskeltä!

P.S. En tullut kotiin lammas kainalossa ja lypsykoneenkin jätin näytteilleasettajille. Se punainen traktori jäi kyllä vähän kutkuttamaan...