Vuosi 2019

Vuosi 2019 oli meille ennen kaikkea vähän niinkuin bonusvuosi. Alkuperäisen ajatuksen mukaan meidän piti olla Irlannissa kaksi vuotta eli vuoden 2018 loppuun saakka. Miehen työtilanteesta johtuen meidän oli tarkoitus jäädä ensin muutamille vuoden alku kuukausille saakka, mutta saimme lykättyä sitä kesään. Pitkään ajattelinkin sen olevan se viimeinen Irlannin etappi. Keväällä järjestelimme Nappulalle päivähoitopaikan alkusyksyksi Suomesta ja ilmoitin myös itse palaavani syyskuussa töihin, työpaikkaan, josta olen hoitovapaalla.

Kuten nykytilanteen valossa tiedetään, eiväthän ne asiat niin edenneet. Peruttiin hoidot ja työt. Ja elämää jatkettiin tyytyväisinä Irlannissa. Taisinpa ajatella, että turha näitä muutoksia liikaa miettiä, eletään tätä hetkeä – ollaan ja nautitaan täälläolosta.

Maaliskuu 2019, reippailua lähinummilla

Vuoteen 2019 on mahtunut jälleen lukuisia reissuja tällä kauniilla saarella – niin lähimatkailua kuin vähän pidemmällekin etenemistä. Nostaisin niistä esiin erityisesti lukuisat mahtavat vaellusreissut, joita tämän vuoden aikana on tullut tehtyä niin yksin kuin perheenkin kera. Omalomani mielenkiintoisessa ja täynnä lähihistoriaa olevassa Belfastissa, jonne lähdin puolipaniikissa ennen brexitin voimaanastumista. Turhaanpa kiirehdin. Sekä kesällä perheen kanssa tehty road trip mahdottoman kaunista länsirannikkoa nuolevaa Wild Atlantic Wayta pitkin. Lukuisia ja taas lukuisia upeita paikkoja, joissa silmä on levännyt, mahtuu taas tähänkin vuoteen.

Huhtikuu 2019, vaellus Gleninchaquin Parkissa

Helmikuu 2019, Belfast

Heinäkuu 2019, Co. Mayo

Heinäkuu 2019, Irlantilaista maaseutuidylliä, Co. Galway

Syksyllä tapahtui pieniä muutoksia ihan puhtaalla kotiäitirintamalla. Nappula jatkoi toista vuottaan tutussa Pre Schoolissa ja Paddy aloitti saman paikan pienten lasten ryhmässä kolmena aamupäivänä viikossa. Se teki kieltämättä hyvää meille kaikille. Sain hetken omaa aikaa ja etenkin kun aloitin syyskuun loppupuolella iltaopiskelun kahtena iltana viikossa, tulivat aamupäivä vapaat enemmän kuin tarpeeseen palautettavien tehtäväkokonaisuuksien tekemistä varten. Lisäksi mies oli syyskaudella paljon työreissuissa, joka tiesi arjen askareiden tekemisen kaatuvan kaikilta osin omille harteilleni.

Elokuu 2019, Kilkee

Tästä oli jo alkusyksystä pieniä merkkejä, mutta erityisesti vuoden taituttuaan viimeisille kuukausilleen on nelivuotiaan Nappulan puheessa ja käytöksessä tapahtunut todella suuria muutoksia. Hän oli aiemmin se hiljainen, ujo tyttö, mutta loppuvuosi on rohkaissut hänet toden teolla avaamaan suunsa. Tarinaahan sieltä on Suomeksi tullut jo vuosia vaikka ja kuinka, mutta nyt koneet on käynnistetty myös englanniksi. Se sama hiljainen lapsi on alkanut puhumaan myös aikuisille, joka on tähän saakka ollut hyvin hyvin vähäistä ihan lähipiiriä lukuunottamatta. Toisinsanoen olemme miehen kanssa huomanneet oppineemme lapselta uusia sanoja.

Elokuu 2019, retki Loop Headin majakalle

Paddyn vauhti ei myöskään ole ollut hiljenemään päin – millään mittarilla tarkasteltuna. Elämä on enemmän ja vähemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita täynnä. Etenkin loppuvuotta kohden mennessä kiipeily paikkaan kuin paikkaan ja lähes jatkuva sekoilu on taattua. Vajaan kaksivuotiaan moottori ei hyydy – toisin meinaa käydä perässä juoksijalle. Paddyn puhuminen on alkanut muutamaa yksittäistä sanaa lukuunottamatta kunnolla vasta loppuvuodesta. Hän on elänyt koko elämänsä kaksikielisessä ympäristössä ja tuntuu huomaavan kielten erot. Kun hänelle puhuu suomea, on vastaus ei. Jos taas englantia, on vastaus no. Mutta puhuttiinpa ympärillä mitä kieltä hyvänsä, onnistuu hän aina kohellustensa päätteeksi hymyilemään tyytyväisenä ja tokaisemaan Good boy.

Huhtikuu 2019, Picnicillä Mucross Housen nurmella Killarneyssa

Blogia enemmän seuranneet tietävätkin, että tämä loppuvuosi on ollut yhtä flipperipeliä. Kun tieto paluumuutosta tuli loppuvuonna – joka tällä kertaa piti oikeasti kutinsa, eikä jättänyt enää toiveita siirtymisestä – alkoivat käytännön järjestelyiden selvittely ja suunnittelu. Samassa hötäkässä vaihtui myös paluukaupunki.

Bonusvuosi 2019 on ollut yhtä aikaa helppo ja raskas. Nopea ja joskus tahmeina iltapäivinä kun kaikki on nurinniskoin tooosi hidas. Vuosi, joka on varmasti jättänyt omia jälkiään ja muistojaan meihin kaikkiin. Ja samalla se on vuosi, joka toimii monessa asiassa käännekohtana seuraavalle vuosikymmenelle. Tai niin ainakin tarinan tässä kohtaa luulen. Alkavalta vuodelta toivon ainakin pientä rauhoittumista tämän loppuvuoden hätäkän päätteeksi. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tuleva tuo tullessaan!

Lokakuu 2019, Dingle

Kun polut taas kohtaavat

Olen viime viikkoina kävellessäni paikasta toiseen antanut ajatukseni laukata ystävyys- ja kaveruussuhteissa. Ollut kiitollinen siitä, mitä kolme Irlannin Kerryn vuotta ovat tuoneet tullessaan kuin yhtälailla harmitellut isosti tulevaa ja näistä suhteista irrottautumista.

Kolmen vuoden aikana ympärille on punoutunut tiivis vyyhti ystävyys- ja kaverisuhteita, tuttuja ja naapureita. Niitä keitä on nähnyt monta kertaa viikossa, niitä joita sen kerran viikossa, niitä joita ehkä kerran kuussa ja niitä joita harvemmin. Kaikeille on kuitenkin kasvanut oma tärkeä roolinsa minun ja perheeni elämässä. On ihmisiä, joilta tiedän voivani kysyä neuvoa siihen tai tuohon, ihmisiä, joilta tarpeen tullen lainata jotakin, ihmisiä jotka ovat käytännössä aina valmiita lähtemään kahvikupin ääreen turinoimaan.

Vietimme viikonloppuna läksiäisiä paikalliseen tyyliin pubissa. Ajankohta oli hivenen hankala, koska tiesin monien, jotka ovat kotoisin muulta Irlannista viettävänsä joulun ja uuden vuoden välisen ajan vanhempiensa luona. Noin puolet kutsutuista ei tästä ja sairastelusyistä päässyt paikalle, mutta hyvä reilu parikymmenpäinen joukko pääsi kuitenkin tulemaan. Pelkäsin etukäteen, että ilta menisi surkutteluksi, mutta näin ei onneksi käynyt. Siitä pitivät huolen sekopäisesti temmeltäneet ja tilanteen haltuun ottanut lapsikatras sekä muutenkin rattoisa tunnelma. Sekä tieto siitä, että suurinta osaa paikalle päässeistä ehtisin vielä näkemään ennen lähtöämme. Sen sijaan aiemmin sanotut hei-heit näiden paikalle pääsemättömien kanssa pääsivät nostamaan palan kurkkuun. Kuten myös Nappulan eskarikaverilleen tekemä piirustus, jonka tekstitin. Nelivuotiaan lapsen mielestä kaveruussuhteet eivät tule jäämään tähän, sillä sitähän vain lennetään Irlannista Suomeen ja ehkä kaikki hänen läheisimmät kaverit ovat myös muuttamassa Suomeen. Zap, ongelma ratkaistu lapsen näkökulmasta.

Vaikka suren jäähyväisiä, uskon, että osan näiden tällä hetkellä läheisten ihmisten kanssa tapaamme vielä joskus tulevaisuudessa. Onhan sen kokenut aiemminkin, toisten ihmisten kanssa kuljetaan samaa polkua pätkä elämää, kunnes ne erkanevat ja kenties joskus myöhemmin taas kohtaavat. Tai jäävät kohtaamatta. On koulukavereita, opiskelukavereita, harrastuskavereita, entisiä työkavereita, reissuissa tutustuttuja kavereita, äitikavereita. Joidenkin näiden kanssa on yhdistänyt elämäntilanne tai yhteiset kiinnostuksenkohteet, tilanteiden muuttuessa jotkut ovat jääneet rinnalle kulkemaan, jotkut suhteet sen sijaan taas haihtuneet ja haurastuneet. Toisten kanssa yhteinen polku onkin löytynyt yllättäen uudelleen. Toisten kanssa on taas kautta vuosien nähnyt harvoin, mutta yhteinen sävel on löytynyt ensimmäisten huonolla huumorilla höystettyjen lauseiden jälkeen.

Sen tiedän, että nämä täällä luodut suhteet jäävät tietyllä tavalla heikommalle tolalle välimatkan vuoksi. Enkä enää pian ole osa näiden ihmisten arkea. Näiden ihmisten elämä jatkuu täällä tuulisella saaren syrjällä, omani taas kylmässä pohjolassa. Itse uskon vakaasti, että tulen jonakin tuulisena ja sateisena päivänä käymään ja istahtamaan kenties tuttuun kahvilan pöytään tutun vastaparin kanssa. Pyrinkin pitämään mielessä ystäväni kirjoittamaa tekstinpätkää jäähyväiskortissa I don't want to say goodbye. I only want to say bye bye.

Paluumuuttajan muistilista

Viime kuukausina mieltä on painanut muutto ja siihen liittyvät järjestelyt. Kirjasin tehtyjä ja vielä työn alla olevia asioita listaksi, tiedä vaikka siitä olisi hyötyä jollekulle muullekin. Ja hei, kirjoitahan komentteihin, jos tulee mieleen muuta lisättävää!

Irtisano asunto / laita asunto myyntiin. Tarkista hyvissä ajoin mikä on asuntosi irtisanomisaika. Esimerkiksi Irlannissa irtisanomisaika riippuu siitä kuinka pitkään asunnossa on asunut, mitä kauemmin on asunut, sitä pidempi on irtisanomiaika. Entä liittyykö asunnon irtisanomiseen joitakin muita ehtoja siivoamisen lisäksi?

Mikäli tavaraa on menossa enemmän paluumaahan, kilpailuta kansainvälisiä muuttoja tekevät muuttofirmat. Onko sinulla muuttoa tehdessä pysyvämpi osoite tiedossa vai pitääkö tavaroita varten vuokrata määränpäässä varastotila?

Mikäli tavaroita on menossa vähemmän, ettei muuttofirmalle ole tarvetta, mutta enemmän kuin mitä matkalaukkuihin mahtuu, selvitä kuriiripalveluita.

Irtisano sähkösopimus

nettiliittymä

puhelinliittymä

jätehuoltosopimus

vakuutukset

ja muut mahdolliset sopimukset

Lopeta pankkitili

Käy läpi tavarasi - mitkä lähtevät mukanasi paluumaahan.

Mitä teet lopuille tavaroille? Myy, anna kaverille, vie kirpputorille, vie kaatopaikalle, kierrätykseen? Tämä homma kannattaa aloittaa hyvissä ajoin. Aina tulee kiire ja tekemistä on enemmän kuin uskotkaan. Kaappien kätköistä löytyy aina joitakin epämääräisiä yllätyksiä.

Peruuta mahdolliset lasten päiväkotipaikat / koulupaikat.

Peruuta harrastukset.

Osta lento/laiva/junaliput paluumatkalle.

Järjestä läksiäiset.

Mahdolliset läksiäislahjat työkavereille ja hoitajille.

Jätä yhteystiedot varmuuden vuoksi naapureille.

Paluumaassa

Etsi asunto

Hae mahdollisille lapsille päiväkoti/koulupaikat

Järjestele työkuviot/aloita työnhaku.

Tee muuttoilmoitus maistraattiin ja halutessasi Postiin. Tee ilmoitus Kelaan Suomeen paluusta. Hakemus Suomen sosiaaliturvaan piiriin tehdään Kelan lomakkeella Y77.

Järjestele vakuutus, puhelinliittymät ja nettiliittymät, sähkösopimukset.

Jouluntoivotus muuttosekamelsan keskeltä

Jouluhan se sieltä pääsi yllättämään nurkan takaa. Tai en tiedä yllättikö se varsinaisesi, sillä kuun etenemisestä ovat pitäneen huolen suklaakalenterin hupenevat luukut.

Joulukuu on kaikkinensa ollut suhaamista suuntaan ja toiseen. Siitä huolimatta arkea on pyritty jatkamaan mahdollisimman normaalisti. Asioiden hoitamista ja hoitamattomuutta. Epämääräisiä muistilappuja. Kaaosta ja sen epätoivoista hallintaa. Viimeisiä kerhokertoja, viimeisiä salikertoja, viimeisiä päivähoitopäiviä. Tavaroiden läpikäyntiä. Kauniita sanoja. Lentolippujen ostamista.

Muuttokuormamme lähtee joulupyhien jälkeen, joten joulu, no se tulee olemaan hieman erilainen ja sopivasti vasemmalla kädellä vedetty setti. Ei ole otettu paineita joulusiivouksista – päinvastoin. Ajattelin korvata sekamelskan himmentämällä valoja ja sytyttämällä kynttilöitä. Kynttilöiden lisäksi pientä jouluista tunnelmaa tuovat esiin otetut pari hassua joulukoristetta ja kynttilälyhty. Ajattelimme panostaa sen sijaan yhdessäoloon ja kavereiden tapaamiseen – sillä jälkimmäisen asian kanssa vedellään valitettavasti viimeisiä. 

Jouluaaton aaton hämärtyessä iltaan treffasimme kaveriperheen kanssa Traleen keskustassa, kävimme kävelyllä ja ihailemassa jouluvaloja, jonka jälkeen jatkoimme pubiin illalliselle. Joulua vietämme perheen kera suomalaiseen tapaan 24. päivä. Irlannissa aatto on vielä tavallinen arkipäivä ja joulua juhlitaan 25. päivä. Jouluaatto menee vielä osittain muuttohommissa, mutta iltapäivän puolella olisi ajatus siirtyä joulunviettoon. Syödä ja sytyttää niitä kynttilöitä sekä tuli takkaan. Suomalaisesta jouluruoista nautimme riisipuuroa lounaalla. Joulupöytään päätyy läheltä pyydettyjä merenantimia paikallisesta kalakaupasta; kalaa ja simpukoita.

Joulupäivänä luvassa on uusi perinne – tai siis se tulee olemaan perinne, koska tulee tapahtumaan toistamiseen. Mies osallistuu viime vuoden tapaan joulu-uintiin eli pulahtaa hyiseen Atlantiin (klik). Ja koska perinteistä on pidettävä kiinni, toimin tänäkin vuonna kannustajan roolissa. Joulupäivänä on tarkoitus vierailla muutamien kaveriperheiden kotona.

Lähetän hyvät ja leppoisat jouluntoivotukset vihreältä saarelta! 

Pikku pluraus punssia

Elo Irlannissa on opettanut sen, että yhden jos toisen maun saa pykälää paremmaksi pienellä punssiplurauksella.

Kerronpa avaukseni pitimiksi muutaman esimerkin elävästä elämästä.

Kävin taannoin naapurinrouvan luona teellä. Hän tarjosi pannukakkujen kaverina todella hyvää hilloa, joka osoittautui omatekemäksi. Koska lisäsin bensaa liekkeihin esittämällä jo muutenkin yltiöpuheliaalle rouvalle hillokysymyksiä, toi hän myöhemmin kirjavaan kukkakorttiin kirjoitetun hilloreseptin minulle. Marjojen ja muiden tykötarpeiden lisäksi listalla koreili brandy – lurauta vähän joukkoon, niin hillo maistuu entistä paremmalle, hymisteli rouva.

Jos flunssaa pukkaa tulemaan, niin irlantilaisten paranemisvinkkien kärjessä koreilee hot whiskey. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kuumaa vettä, johon lisätään sopivaksi katsottu määrä viskiä ja ehkä hieman hunajaa. En ole yhtään viskin ystävä, mutta epätoivoisena testasin tätä droppia kuitenkin kerran pitkään jatkuneeseen flunssaan. Oman kokemukseni kuumasta viskistä ei ollut tajunnan räjäyttävä; maistui kamalalle vaikka kuinka lisäsin hunajaa yrittäen hävittää viskin makua – ei hävinnyt eikä hävinnyt sen puoleen flunssakaan.

Kalseamman talviaamun – joita tällä saarella riittää – aamupalavinkki on viskipuuro. Resepti tähänkin on vallan simppeli, keitä peruskaurapuuro, lisää joukkoon viskiä ja sekoita. Kaverin kertoi tämän erikoisherkun löytyvän hänen äitinsä koleiden talviaamujen aamupalapöydästä.

Olin hiljan kaverini luona kylässä. Tarjolla oli muun muassa skonesia lisukkeineen – voita, hilloa ja kermaa sekä jotakin erinomaista karamellikastiketta, joka oli varsinaisesti tarkoitettu pienten joulupiiraiden kaveriksi. Kaverini oli tehnyt kastikkeen itse ja kysyin mitä herkku pitää sisällään. Kuten arvata saattaa muiden ainesosien päälle oli plurautettu tujaus viskiä – ihan vain makua antamaan.

Irlantilaisen joulun jälkiruokapöydän herkku on joulukakku. Se on ikäänkuin kuivakakku, jonka taikinaan sekoitetaan paljon kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä. Tosiasiassa kakku on kaukana kuivasta ja sen valmistus aloitetaan useampi kuukasi ennen joulua. Kakku leivotaan kuivakakku tyyppisesti, sen jälkeen se laitetaan ilmatiiviiseen astiaan ja valellaan viskillä tai brandylla. Kakun kosteutusta vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa juottamista jatketaan säännöllisin väliajoin ennen joulua. Joulun alla kakku nostetaan vakastaan – ja kerrottakoon että painoa jälkiruokapöydän jötikälle on meneiden kuukausien aikana päässyt syntymään melkoisesti. Kakun pinnalle tehdään joko ätläkän makea sokeri- tai marsipaanikuorrute.

Niin, mikäpä ei punssin kylkeen sopisi?

Joulun tuntua Bunratty Castlessa

Irlantilaiset ovat joulunrakastajakansaa, mitä nyt ainakin koristeluun, jouluhypetykseen ja tunnelmanluomiseen tulee. Lumista maisemaa on turha toivoa, mutta valoilla ja koristeluillakin voi tehdä paljon.

Kävimme ympäri vuoden avoinna olevassa Bunratty Castlessa, joka oli pukeutunut tähän aikaan vuodesta jouluasuun. Bunratty Castle & Folk Park on ikään kuin ulkoilmamuseo ja soma irlantilainen kylä samassa paketissa. Alueella on vanhoja – pääosin 1800 – 1900 -luvun taitteessa rakennettuja irlantilaisia taloja, jotka on sisustettu ajan tavan mukaan. Osa taloista on kuskattu kivi kiveltä paikalle toiselta puolen saarta. Kylän alueelta löytyy muun muassa kaislakattotaloja, varakkaamman väen kartanoita, pieni kirkko, mylly sekä käsityöläisten ja maanviljelijöiden torppia. Pieni kylänraitti kouluineen ja kauppoineen sekä tietysti se alueen nimen mukainen linna, vuonna 1425 rakenettu Bunratty Castle.

Maanviljelystalojen pihalla lapset ihastelivat mudassa pyöriviä possuja ja kartanon herran tiluksilla isossa aitauksessa pönöttäviä kauriita. Alueen taloihin pääsee kurkkimaan sisälle ja eläytymään tuon ajan eloon. Ulkoilualueelta löytyy muun muassa kiva leikkipuisto sekä lapsia kiinostava Fairy Garden, pikkuruisine ovineen ja taloineen.

Olemme käyneet Bunrattyssa aiemmin muutama vuosi sitten keväällä, jolloin kukat ja istutukset olivat kauneimmillaan. Tällä kertaa Bunratty Castle antoi parastaan illan hämärtyessä, jolloin tunnelmallinen valaistus pääsi oikeuksiinsa.

Näin loppuvuodesta paikalla saattoi käydä tervehtimässä joulupukkia ja luistelemassa pikkuruisella jääradalla – näihin molempiin tulee suuren suosion vuoksi tehdä ennakkovaraus. Toisin sanoen ainakin joulupukin tapaamisen varaaminen olisi pitänyt tehdä vähintäänkin pari kuukautta ennen h-hetkeä.

Bunratty Castlessa ympäröivine kylineen ja ulkoilualueineen riittää paljon nähävää ja ihasteltavaa ja se onkin erinomainen koko perheen retkikohde – aikaa siellä saa helposti kulumaan koko päivän.

Pidemmän kaavan tutustujille vinkiksi, että alueelta pääsee päivän aikan ulos ja uudelleen sisään samalla lipulla. Pienen kävelymatkan päässä Bunratty Castlen portilta on 1620 perustettu soma keltainen Durty Nelly's pubi, jota voin lämpimästi suositella lounas- tai illallispaikaksi. Uskallan väittää, että päihittää mennen tullen alueen sisäpuolella olevat ruokapaikat.

Ympäri vuoden avoinna oleva Bunratty Castle & Folk Park sijaitsee Limerickin kupeessa, Shannonin lentokentän läheisyydessä. Liput voi halutessaan ostaa etukäteen (klik).

Linnassa järjestetään ympäri vuoden keskiaikaisia banquet tilaisuuksia, asiaan kuuluvinen ruokine, juomineen ja musiikkeineen. Banquetteihin tulee tehdä ennakkovaraus.

Lähdön valmistelua

Lähtö, siihen valmistautuminen ja muuttaminen. Nyt niistä alkaa olemaan jo näkyviä todisteita.

Olen käynyt läpi paparipinoja, selaillut vanhoja syntymäpäiväkortteja, käynyt pinotolkulla lasten vaatteita läpi ja blokannut sieltä eri osoitteisiin menevää tavaraa. Kotiin on ilmestynyt erinäisiä kasoja ja nyssäköitä. Tavaroita, jotka menevät kirpparille, tavaroita, jotka vien kaverille tai naapurille. Osa tätä emme enää tarvitse tavarasta on kulkeutunut seuraavaan määränpäähänsä ja osa nötköttää vielä omassa nyssäkässään, nojaten reppanana yläaulan seinää vasten. Kävimme eilen naapureilla kahvilla ja kyselemässä heidän tarpeistaan yhdelle sun toiselle tavaralle grillihiilistä ja viherkasveista lähtien. Tosin vitsaillen perään, että ihan sama mitä sanotte, tulette löytämään rojukasan takapihaltanne varustettuna terveisin parhaat naapurit -postikortilla. Ovat onneksi huumori-ihmisiä.

Kolme vuotta sitten olimme saman äärellä. Mukaan lähtevät tavarat oli pakattu ja lähdössä kohti uutta määränpäätä. Ellen nyt ihan väärin muista, saatoin tuolloin muistutella itselleni jotakin tavaran hamsteroinnista. Ei tainnut mennä viesti sillä kertaa ihan jakeluun. Kolmen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna elintilamme on kasvanut ekspotentiaalisesti, näin tuntuu käyneen myös tavaran kanssa. Irlantiin muuttaessa leluja oli mukana jokin pieni säälittävä laatikollinen – nyt en edes tiedä kuinka monta laatikkoa ne tulevat muuttokuormasta viemään.

Tavara on tietysti vain yksi osa tätä säätöä. Samalla tunteen muutosta jylläävät voimakkaina taustalla. Kävin kirjastosta lainaamassa Nappulalle muutamia muuttoon liittyviä kirjoja, joiden kautta olemme yrittäneet selittää tulevaa. Lapsille tämä on kuitenkin ainoa koti ja asuinpaikka, jonka he muistavat tai tietävät.

Irlantilaisten ei se oo niin justiinsa -asenteen tietäen, olemme tarkoituksella jättäneet klappia siihen kuin muuttokuormamme lähtee siihen kuin koti tulee luovuttaa ja jälleen siihen kuin lähdemme itse maasta. En jaksa uskoa, että kaikki tulee menemään ihan sukkana sisään, ainakaan jos näiden tapahtumien välillä ei olisi välipäiviä. Viime viikolla muuttofirman edustaja kävi tekemässä katsauksen siitä kuinka paljon tavaraa meiltä on lähdössä. Reilu viisikymppinen mies rupatteli tietysti mukavia ja luritteli lapsille tarinoita, mutta kun pääsimme varsinaiseen aiheeseen aloin haistamaan pientä palaneen käryä. Esimerkiksi kysymykset siitä milloin olemme muutamassa ja kuka pakkaa tavarat olivat selkeästi aivan uutta tietoa muuttomiehelle. Näistä ja muista oli sovittu jo hyvän aikaa takaperin suomalaisen muuttofirman kanssa, joka käyttää yhteistyökumppaniaan Irlannin päässä. Tavarakatsauksen päätteeksi merkkasin sovitun muuttopäivän ja kellonajan seinäkalenteriin – ihan siitäkin huolimatta, että olen hieman skeptinen hoituuko homma oikeasti silloin.

Toinen huvittava seikka, mikä nyt ei liity millään lailla muuttamiseen vaan kurssiin, jota kävin kahtena iltana viikossa menneen syksyn ajan. Kurssi laajoine tehtävineen ja lopputesteineen tuli määränpäähänsä viime viikolla. Koska omaa CV:tä pitäisi hioa kuntoon kysyin kurssia ohjanneelta opettajalta milloin saamme kurssitodistukset. En uskonut korviani ensimmäisellä kerralla, vaan esitin saman kysymyksen kolmeen kertaan. Vastaus oli nimittäin lokakuussa 2020! Lähes vuosi kurssin suorittamisen jälkeen. Näin ne hommat hoituvat taas omalla painollaan. Tämän kuultuani päätin, että palaan viimeistään silloin Irlantiin, kurssin päätösseremoniaan ja hakemaan paperini.

Irkkupubissa

Pubeista jos jostakin Irlanti tunnetaan. Ja siihen lienee ihan perustellut syynsä. Suomen väkimäärää pienemmästä valtiosta löytyy yli 7100 irkkupubia. Pubi toimittaa vielä tänäkin päivänä toisen olohuoneen virkaa monelle irlantiaiselle. Paikka johon saatetaan pistäytyä työpäivän päätteeksi, paikka johon mennään seuraamaan urheilun tähtihetkiä, paikka josta vähintäänkin viikonloppuisin kantautuu iloinen musiikin poljento ja paikka, johon mennään sunnuntailounaalla koko perheen voimin - isovanhemmat ja kummin kaimat mukaan lukien.

Useimmat pubit avaavat ovensa jo reilusti ennen puolta päivää, sen sijaan yön pikkutuntien viettopaikkoja irkkupubit eivät ole, sillä suurin osa sulkee ovensa puolen yön aikaan. Jotkut niin sanotulla myöhäisillan lisenssin saaneet pubit saavat olla avoinna puoleen kahteen.

Näin joulun alla olen kuullut monen monta tarinaa siitä, kuinka perheen jouluaterian jälkeen on suunnattu pubiin parille ja sieltä sitten suoraan kirkkoon myöhäisillan joulumessuun. Siinä on ollut huono paheksua kanssaistujia, kun suurin osa porukasta on ottanut joulun sanaa vastaan hieman hihitellen. 

Irlantilaisen toisen olohuoneen merkityksestä on saanut kuulla ja lukea myös huonoja uutisia. Monet, etenkin syrjäseutujen pubit ovat sulkeneet oviaan, koska asiakkaita ei ole enää entiseen malliin. Noin yleisesti ottaen alkoholinkulutus on laskenut ja ihmiset viettävät enemmän vapaa-aikaansa kotona tai muissa puuhissa. Yksi iso tekijä tälle on nollatoleranssi, joka astui voimaan tämän vuoden alusta. Sen jälkeen moni ei ole uskaltanut lähteä yhdelle ja hypätä auton rattiin sen jälkeen. Juttuni tueksi löysin Irish Timesin artikkelin, jossa kerrotaan, että Irlannissa on vuonna 2019 1500 pubia vähemmän kuin vuonna 2006.

Jos itse asuisin Irlannissa toisessa elämäntilanteessa, tietäisin viettäväni paljon enemmän aikaa pubeissa. Eikä niinkään sen takia, että juomahammasta kolottaisi nykytilaa enemmän, vaan kävisin nauttimassa taidokkaasta livemusiikista, jota etenkin viikonloppuisin on tarjolla pubissa jos toisessa. Meidänkin asuttamassa rapian 20 000 pikkukaupungissa ei riitä kahden käden sormet, jos lähdetään laskemaan kuinka monessa pubissa soitetaan vähintään kahtena iltana viikossa livemusiikkia.

Livemusiikin ohella muutamat muut asiat kuuluvat ehdottomana osana irkkupubikulttuuriin. Pubin seinät on koristeltu paikallisten urheilusuuruuksien tai joukkueiden kuvilla. Joko paikallisen GAA-joukkueen kuvalla 60- luvulta tai 2000-luvulta. Toinen klassikko on vanhat ja somat Guinness mainokset. Pubiin mennessä ei voi välttyä keskustelulta siitä, missä pubissa myydään kaupungin parasta Guinnessta. Tämä logiikka ei ole täysin itselle auennut, koska samaa Dublinin St. James Gate illa  pantua tavaraa sen pitäisi olla joka pubissa. Mutta ehkäpä parempaan makuun vaikuttaa putkien puhtaus tai oikeaoppinen laskutapa. Ja se kannattaa vielä muistaa, kun lähdet porukalla irkkupubiin, kuuluvat siihen kierrokset. Toisin sanoen kun sinulle tarjotaan, olet velvoitettu tarjoamaan vastavuoroisesti kierroksen muille kanssaistujille.

Sláinte!

Lue myös Irkkupubissa ruokailemisesta kirjoittamani postaus (klik)

Mihin marraskuu katosi?

En tajua mihin marraskuu katosi, tuo kuukausi joka on yleensä pitkä kuin nälkävuosi. Vein tietämättäni marraskuun viimeisenä päivänä Nappulaa tanssitunnille. Käytin tunnin klapin hyväkseni ja menin sillä välin keskustaan hoitamaan askareita. Jostakin korttelin takaa kuului musiikkia ja metakkaa. Menin katsomaan mitä siellä tapahtuu. No mitäpä muutakaan kuin jouluparaati. Ihmettelin itsekseni, että jopas järjestävät paraatin aikaisin, kunnes katsoin puhelimesta, että elettiin marraskuun viimeistä päivää. Säikähdin.

Marraskuu oli käytännössä valunut sormien välistä. Olin suhannut viimeiset viikot – lapsivapaana aikana istunut koneen ääressä tehden opiskeluun liittyviä projektitöitä ja ne muut ajat puuhannut lasten kanssa sitä sun tätä, mieskun oli enemmän reissussa kuin paikan päällä edeltävät kolme viikkoa.

Tajuttuani ajan kulun kävelin ensimmäiseen kauppaan ja nappasin hyllyltä mukaani kolmanneksi viimeisen joulukalenterin lapsille.

Tarkemmin ottaen olisi se ajan kuluminen varmaan pitänyt tajuta. Nappula on laulanut jo monta viikkoa joululauluja, joita he ovat harjoitelleet jouluesitystään varten. Tutut äidit ovat pölisseet kuukausi tolkulla ajan varaamisesta joulupukin tapaamiseen ja iltahämärissä kotiin kävellessä olen huomannut, että moneen kotiin on jo laitettu joulukuusi säihkyvine valoineen. Mielessäni olin tainnut laittaa tämän kaiken irlantilaisten joulurakkauden ja koristelupaljouden piikkiin.

Tänään olen tuijottanut seinäkalenteria ja miettinyt kauhuissani mitä tästä joulukuusta oikein tulee ja kuinka nopeasti se kuluu? Joulukuussa pitäisi muun muassa vaatimattomasti laittaa tämä talo pakettiin. Ja voin kertoa, että kukaan ei tänne tullessaan ikinä uskoisi, että täällä ollaan tekemässä isoja liikkeitä – siitä ei ole ulkoisesti vielä mitään viitteitä. Päinvastoin. Joulukuun jokaiselle viikonlopulle on kalenterimerkintöjä illallisille ja muille kissanristiäisille ja takaraivossa nakuttaa vielä muutamat buukkaamattomat kekkerit. On eriporukoiden pikkujouluttelua ja sitten niitä viimeisiä illallisia, joita yksi jos toinenkin porukka tai pariskunta haluaa kanssani/-mme viettää. Sekä sen lisäksi sen tosiasian hyväksymistä, että kaikkea jota haluaisi vielä tehdä ja nähdä, ei vain yksinkertaisesti aika riitä.

Opiskelujen loppusilauksen lisäksi tulen tässä kuussa suhaamaan ja säätämään paikasta toiseen, tuskailemaan tavarapaljouden kanssa, kuluttamaan lukuisia tunteja ravintoloissa ja pubeissa. Ja varmaan syömään itseni muodottomaksi. Sekä toivottamaan liian monet jäähyväiset. Kulkisipa aika edes piirun verran hitaammin, sillä en halua laulaa koko joulukuuta Suurlähettiläitä.

Uhma tuli taloon

Meille on muuttanut sellainen pieni melskaava poika. Tai no tarkemmin ottaen se sama pieni poika, Paddy on asunut täällä jo yli puolitoista vuotta, mutta hiljattain hän on alkanut tekemään vielä selvempää meteliä olemassaolostaan. Tätä melskausta kutsutaan myös nimellä uhmaikä tai tahtoikä.

Ja myönnän, että tämä vaihe pääsi yllättämään allekirjoittaneen melkein housut kintuissa.

Nappulan kohdalla tällaista uhmaikää ei juuri ollut tai ei ainakaan näin vahvasti. Tai sitten aika on vain totta tosiaankin kullannut muistot.

Paddyn sanavarasto on vielä aika rajoittunutta. Erinäinen repertuaari yksittäisiä sanoja putkahtelee suusta. Kuten esimerkiksi kookee (korkea), jota hän käyttää erityisesti silloin kun on kiivennyt paikkoihin, jotka tietää olevan liian korkeita hänelle. Kaakuu (juosta karkuun), jota käytetään sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja joitakin kahden sanan huomautuksia. Lisää eipää! (lisää leipää) tai tippu maaha, jota käytetään erityisesti silloin kun jotakin on täysin vahingossa lentänyt lattialle.

Rajoitetusta kielitaidosta huolimatta pojalla on taito saada viestinsä perille, ainakin siitä vinkkelistä mikä asia nappaa ja mikä ei. Kommunikoinniksi riittää yleensä yltiöpäinen mölinä, pään pyörittäminen tai tavaroiden heittely – näillä keinoin yksinkertaisempikin vastapuoli tajuaa miellyttääkö homma pikkumiestä. Palaute asiaan kuin asiaan tulee aika nopeasti. Paddy taitaa suomeksi ja englanniksi sanan ei. Ja tämä sana osataan lausua hyvin jämäkästi. Tuskin ketään yllättää, että ei -sanan vastakohdasta ei ole kummallakaan kielellä vielä mitään hajua. Paddyn suosikkitapa käyttää ei :tä on pyörittää päätään ja hokea eieieieie kun hän tekee jotakin, mikä ei ole sallittua, kuten juoksee autotielle.

Olin melkein luullut, että itkupotkuraivarit ovat markkinamiesten kepposia, mutta nyt kun niitä on päässyt itsekin todistamaan, niin eipä voi muuta kuin pyöritellä silmiään niistä mielenosoituksista. Toisin sanoen se sellainen maataan pitkin pituuttaan lattialla, lyödään nyrkeillä maata ja huudetaan on tullut valitettavan tutuksi. Ja kuten ehkä arvata saattaa näitä uhmarituaaleja tehdään erityisesti äidin ollessa läsnä. Isä pääsee vähemmällä, puhumattakaan muista tahoista. Mitä nyt joskun kirjastontäti tai kirjakaupan myyjä on päässyt todistamaan uhmakohtausta, mikä on seurannut siitä, että poikaa on kielletty repimästä kirjoja hyllyiltä. Päivähoidossa hän on tietysti kiillottanut sädekehänsä viimeisen päälle ja käyttäytyy siellä kuin mikälie pikku enkeli. Ihan yhtä enkelimäisiä otteita ei aina kotona tavata.

Pikkumiehen elämässä tilanteet heittelevät helposti nollasta sataan. Ilosta ja riemusta uhmakiukkuun. Kiekuttelusta huolimatta paras keino rauhoittua on istua mamman sylissä. Onneksi Paddy yleensä leppyy nopeasti ja uhmakohtauksen mentyä ohi on hyvä viipottaa kohti uusia kikkailuita. Vielä kun itse muistaisi aina niinä uhmanhetkinä tämänkin olevan vain yksi niistä monista vaiheista.

Ajatuksia tulevasta

Kuten aiemmin kerroin, olemme puuhaamassa paluumuuttoa (klik). Ja sehän on herättänyt ajatuksen, jos toisenkin. Ihan siitäkin huolimatta, että olen yrittänyt pitää itseni kiinni tässä hetkessä – ja arki kaikkine puuhineen on kyllä osannut pitää siitä huolen. Mutta, onhan tässä nyt kuitenkin tulevaakin tullut mietittyä. Ja huomaan, etteivät ne pohdinnat ole kaikineen olleet ihan siitä positiivisimmasta päästä vaan sinkoilevat välillä melkein jonnekin kauhun rajamaille.

Niin.

Olen miettinyt kuraa, loskaa ja kurahanskoja – asioita, joita olen onnistunut kolme vuotta välttämään. Olen miettinyt pimeyttä – tottahan täälläkin pimeää on, mutta ympäri vuoden vihreät puut ja pensaat pitävät kiinni siitä, ettei talvinen yleisilme ole pelkästään ankean harmaa. Toisinsanoen toivon lumista talvea.

Olen miettinyt sopeutumista omalta ja lasten osalta. Tuleeko sellainen olo kun ei olisi koskaan missään ollutkaan vai yskivätkö koneet pitkäänkin? Ikävöikö Nappula kavereitaan ja löydänkö minä jonkun pienen paikkani jostakin?

Olen miettinyt tetristä. Sellaista kamalaa täyteen tungettua vuokravarastotetristä, joka odottaa ratkaisijaansa.

Olen miettinyt tämän pienen, mutta viihtyisän pikkukaupungin jättämistä taakse ja sen vaihtumista moninkertaisesti suurempiin kulmakuntiin.

Olen miettinyt kotiäitiyden päättymistä sekä hyvällä, että myös haikeudella tietäen sen olevan samalla yhden elämänvaiheen loppu.

Olen miettinyt sitä, että paluumuutto on jo yksistään iso muutos, mutta sen lisäksi me tulemme tekemään samalla hitusen suuremman muutoksen. Edessä tulee olemaan yksi jos toinenkin muuttuja.

Me muutimme kolme vuotta sitten Irlantiin Turusta, mutta myimme asuntomme jokunen vuosi takaperin ja siellä meidän kiintopisteenämme on se peijakkaan vuokravarastollinen tavaraa. Mielelläni olisin laskenut ankkurin takaisin tutuille kulmille Turkuun, mutta miehen työkuvioden myötä emme kuitenkaan palaa sinne vaan asettaudumme ainakin alkuun pääkaupunkiseudulle. Täällä kivimuurein ympäröidyn pellon laidalla asumisen jälkeen olen miettinyt lähes kauhulla busseja, ratikoita ja maan alla myllääviä metrojakin. Kiireisiä ihmisiä, ruuhkia ja aikataulutettua elämää. Olen miettinyt sitä, että minun pitää hakea töitä ja ihmetellyt kuka tällaisen kotimörssärin palkkaisi? Aloitamme tutuksi tulleella kuviolla, eli valmiiksi kalustetulla vuokra-asunnolla, josta käsin pitäisi etsiä jotakin hippusen pysyvämpää ratkaisua.

Olen miettinyt sitä, että asioita aloitetaan ja opetellaan lähitulevaisuudessa taas monella tapaa uudestaan.


P.S. Kuvat ovat tämän viikkoiselta iltapäiväulkoilulta, yhdeltä monista lähirannoistamme. Sitä minun ei tarvitse edes miettiä, että näitä pitkiä hiekkarantoja tulen taatusti kaipaamaan.

Kyllä taksikuski tietää

Minua on huvittanut nämä pikkukaupungin jutut. Tiedättehän, sellaiset jutut, jotka melkein kaikki tietävät. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä ovat taksikuskit, joista ajattelin kertoa teille muutamankin tarinan tosielämästä.

Täällä saaren syrjällä ei ole mitään yleistä taksikeskuksen numeroa, vaan jos haluat tilata taksin, on sinun tiedettävä jonkun taksikuskin puhelinnumero.

Itse haalimme ensimmäiset taksinumeromme ihan täällä elomme alkukynnyksellä. Kävimme syömässä jossakin pubissa ja sanoin miehelleni, että olisikohan viisasta selvittää hätä- ja taksinnumero, ihan kaiken varalta. (tuohon aikaan meillä ei toiminut netti kotona, eikä minulla ollut paikallista puhelinliittymää, joten ystäväni Google ei osannut auttaa asiassa). Niinpä tarjoilija rustasi meille lapulle molemmat numerot. Ja tuo paperilappunen on edelleenkin tallella. Lisää taksien numeroita on kertynyt, kun taksin on ottanut tolpalta ja kuski on antanut käyntikorttinsa. Sittemmin olen säästänyt kolmen eri taksikuskin numeron.

Taksia tulee tällä hetkellä käytettyä aika vähän, käytännössä silloin jos olen kavereiden tai miehen kanssa ulkona syömässä ja tulen myöhään illalla kotiin. Mies käyttää taksia tuon edellä mainitun lisäksi, jos lähtee aikaisin aamulla työmatkalle tai vastaavasti palaa sen verran myöhään, että minä ja lapset emme pääse häntä lentokentältä tai rautatieasemalta hakemaan.

Raskaana ollessani sen sijaan käytin taksia huomattavasti useammin, koska paikasta toiseen vaappuminen alkoi olemaan turhan vaivalloista ja matkat, jotka normitilassa kävelen leikiten vaativat useita pysähdyksiä ja huilitaukoja.

Tuohon aikaan kävin myös arki-iltana äitiyspilateksessa, josta tulin aina kotiin taksilla. Otin taksin tolpalta ja niin ensimäisellä, toisella, kuin kolmannellakin kerralla ratin varressa sattui olemaan sama kuski. Joka tässä vaiheessa tuttavuuttamme totesi, sinä oletkin se suomalainen, muistankin jo missä asut. Aksentin lisäksi vahvana tunnistuskeinona oli suuren suuri kangaskassi, jossa kannoin pilatestunnilla tarvittavaa tyynyä ja peittoa. Neljännellä kerralla päätin vaihtaa taksitolppaa, mutta kuinka ollakaan, niin oli tehnyt myös tuttu taksikuski ja yhteinen matkamme jatkui.

Viime viikonloppuna tarvitsimme taksia. Mies oli tilannut taksin vakiokuskiltaan eli häneltä, jonka numeron saimme aikojen alussa. Takapenkillä mies mietiskelikin, että alussa oli jotenkin kummallista, että jo soittaessa taksin, kuski tiesi kuka soittaa ja mistä tulla hakemaan. Sittemmin hän on tykästynyt asiaan, että tuttu kuski on vastassa. Ja siinä he sitten sopivat jo tuttavallisesti tulevan viikon aamunoutoja lentokentälle, mies ja kuski. Olimme tällä kertaa matkalla kaverimme synttäreille. Juhlat järjestettiin sankarin kotona, joka on kaupunkialueen ulkopuolella. Tuollaisille alueilla oleville taloille ei ole osoitetta, vaan talo tunnistetaan joko aluekoodin tai talon nimen mukaan. Meillä ei ollut tiedossa kumpaakaan, vaan annoimme taksikuskille ohjeita mihin suuntaan ajetaan – olimmehan käyneet siellä lukemattomia kertoja. Päästessämme katulamppujen ulottumattomiin eli kaupunkialueen ulkopuolelle mutisin takapenkillä, että paikan tunnistaminen näin pimeässä onkin vähän haastavampaa. Taksikuski siihen sitten kysymään, että mihin olemme tarkemmin ottaen menossa? Vastauksena kerroimme eräille 50-vuotisjuhlille. Menettekö Ronanin (nimi vaihdettu) 50-vuotisjuhliin? Minä tiedän missä hän asuu! Kertokaa hänelle minulta hyvät 60-vuotisonnittelut, taksikuski virnuili ja lupasi tulla noutamaan meidät samasta paikasta yön pikkutuneilla.

Me muutamme

On uutinen, jota en olisi toivonut vielä kuulevani. Mutta aika aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan.

Alunperin mieheni työkomennus oli kahdeksi vuodeksi, mutta salakavalasti se on venähtänyt kolmeksi. Enkä ole siitä valittanut, vaan toivonut salaa, että matkaan tulisi lisää mutkia ja saisimme vielä jatkaa eloamme täällä vihreällä saarella. Olen viihtynyt Irlannissa erinomaisesti ja sen vuoksi muutto Suomeen tuntuu jokseenkin raskaalta. Ihan siitäkin huolimatta, että olen koko ajan tiennyt meidän olevan täällä vain vähän pidemmällä visiitillä, eikä loppuelämän sijoituspaikka mielessämme.

Kolme vuotta on monestakin vinkkelistä lyhyt aika, mutta toisesta näkökulmasta katsottuna pitkä aika. Eikö vai kolme vuotta yläasteella – tai mikälie yläkoulu se nykyään onkaan – tuntunut pitkältä ajalta? Tai kolme vuotta lukiossa? Kolmessa vuodessa olemme asettaneet kotimme tänne tuuliselle saarelle. Luoneet oman arjen ja sen rutiinit. Mies tehnyt hulluna töitä ja minä olen luonut meille tyhjästä laajan tuttava- ja kaveripiirin. Lapset, no he eivät muuta kotia tiedäkään/muistakaan kuin tämän etupuolelta tiiliverhoillun talon, jossa on talvisin jäätävän kylmät lattiat, jonka leveille ikkunalaudoille on mukava kiipeillä ja jonka sängyillä on hyvä pomppia. Nuorempi lapsista syntyi täällä ja vanhempikin oli vain puolitoistavuotias muuttaessamme Irlantiin.

Myönnän, etten ottanut aiemmin syksyllä tullutta muuttouutista kovin aikuismaisesti vastaan. Vaan välttelin siitä puhumista mieheni kanssa varmaan viikkoon. Kuvittelin sen olevan vain pahaa unta tai asian jotenkin häviävän, jos siitä ei puhuta. No eipä hävinnyt. Asian noustua esille alkoi kaikkeen muuttamiseen liittyvien asioiden suunnittelu, säätäminen ja järjestäminen. Riidoiltakaan ei ole vältytty. Käsikädessä näiden järjestelyiden kanssa kulki suru siitä kaikesta, joka jää jälkeen ja joka tulee tallentumaan muistoihin. Tuntuu, että olen viime aikoina ollut enemmän ajatuksissani kuin läsnä. Olen saanut lukemattomia kertoja itseni kiinni niistä viimeistä kertaa -ajatuksista.

Olin kavereiden kanssa katsomassa hyväntekeväisyysmuotinäytöstä, kaverit pölisivät katsomossa samalla viinilaseistaan hörppien. Seurasin keskustelua hymyilemällä ja välillä önähtelemällä. Huomasin miettiväni, onko tämä viimeinen kerta kun olemme jossakin tällä porukalla?

Olen käynyt Paddyn kanssa vanhempi-lapsikerhossa, jonka lopussa istumme aina lattialla laulamassa noita jo niin kovin tutuksi tulleita lastenlauluja. Paddy istuu sylissäni ja seurailee ujon innokkaasti laululeikkejä ja tömäyttelee popojaan lattiaa vasten. Laulan mukana, mutta mielessäni mietin kuinka monta kertaa olemme enää osa tätä ryhmää?

Tiedän loppuvuoden valuvan tiimalasista liian nopealla vauhdilla alas.

Irlantiin muuttaessa kaikki tuntui jokseenkin seikkailulta, joltakin ihan uudelta. Ihan siitäkin huolimatta, että tammikuinen sade löi kovaa kasvoihin ja sisätiloissa sai kääriytyä moneen kerrokseen tarjetakseen ja kaikkialla oli kosteaa. Suomeen muutto tuntuu sen sijaan kaukana seikkailusta, vaan enemmänkin aika tasapaksulta ajatukselta. En tietenkään kiellä sitä, etteikö ole mukava nähdä paljon paljon useammin ystäviä, kavereita ja perhettä kun mitä se on ollut mahdollista näiden menneiden kolmen vuoden aikana. Niin ja onhan minusta tullut tämän syksyn aikana ensimmäistä kertaa tätikin.

Tutkimustulosten mukaan ulkomaankomennus päättyy helposti ennen aikojaan, jos ei mukana tuleva perhe ei viihdy kohteessa. Meidän tapauksessa se perhe on tainnut viihtyä melkoinpä liian hyvin. Ja olen vakuuttunut siitä, että lähtö vihreän saaren asukkaiksi on ollut paras päätös, jonka olemme ikinä perheenä tehneet.

Sivuni Ystäväkirjaan

Sekä Heidin Italia blogin Heidi että Kirjeitä Shanghaista blogin Elina heittivät minua ulkosuomalaisten blogeissa kiertäneellä ystäväkirja-haasteella. Kiitos haastesta ja onhan se otettava vastaan.

Muistan, että minulla oli ala-asteella keltakantinen ystäväkirja, sittemmin teimme itse ruutuvihkoihin niin kutsuttuja slämäreitä (tai niin niitä ainakin meillä päin itärajalla kutsuttiin), joihin keksittiin itse kysymykset.

Bloginimeni tarina:

Blogi sai aikansa reilut kolme vuotta sitten, kun suunnittelimme muuttoa Irlantiin mieheni työkomennuksen perässä. Alun alkaen ajatus oli tehdä kanava, jossa kertoa kavereille ja tutuille mitä meille kuuluu, mutta onhan tätä blogia alkanut sittemmin lukea aika moni muukin.

Muistan istuneeni tuolloin reilut kolme vuotta sitten kotonamme Turussa mummon perintönojatuolilla ja jalat kotoisasti pienen punaisen rahin päällä läppäri sylissäni ja opetellut kuinka se blogi oikein perustetaan. Irlannissa en ollut tuolloin käynyt vielä kertaakaan, mutta googlannut yhtä sun toista maahan liittyvää. Mieleen jäi googlatuista kuvista vihreät maisemat ja siitä se nimi jotenkin lähti muodostumaan. Ja emäntä, se tuo mieleeni sellaisen jämäkän ja hivenen höpsön vaikutelman – sopinee minulle.

Perusjuttuja

Siviilisäätyni: Naimisissa. Viisi vuotta, yhteiseloa takana yli 14 vuotta.

Asumismuotoni: Vuokralla omakotitalossa.

Ammattini: Kotiäiti.
Tosiasiassa minulla on työkin, jonka suhteen taidan kuulua työnantajan painajaisiin. En ole tehnyt Documentation Specialistin tehtäviä yli neljään vuoteen. Olen ollut äitiyslomalla – hoitovapaalla – äitiyslomalla ja nyt taas hoitovapaalla. Kaksi kertaa olen ilmoittanut palaavani takaisin töihin, mutta sitten eteen on tullut näitä ulkomaillemuuttomuuttujia.

Työpaikka: Koti.

Kiinalainen horoskooppini: Ei mitään tietoa.

Harrastukset: Liikunta, käyn ohjatuilla tunneilla useampia kertoja viikossa. Luonnossa liikkuminen. Ja sitten tämä blogi.

Syvällistä

Periaatteeni: Periaatteita löytyy varmaan välillä vähän liikaakin, onneksi joistakin asioista olen onnistunut vähän hölläämään.

Maailmankatsomukseni: Olen kristitty, mutta väittäisin maaimankatsomukseni olevan jonkinlainen sekamelska useammasta suunnasta otettuja vaikutteita.

Pohdin: Kaikenlaista. Ja taatusti liikaa. Tärkeitä ja täysin tyhjänpäiväisiä asioita. Nyt tapetilla on ollut oma elämä ja sen suunta.

Vihaan: En tiedä vihaanko varsinaisesti mitään, inhoan kyllä varmaan ziljoonaa asiaa, muun muassa jatkuvaa negatiivisuutta ja limaisia jättietanoita, jotka syövät kaikki pihalle epätoivoisesti istutetut kukat.

Halveksin: Jatkuvaa valittamista, etenkin jos siihen ei ole varsinaista syytä.

Pyrin: Uskomaan siihen, että asioilla on taipumus järjestyä.

Rakastan: Perhettäni. Rauhallisia aamuja. Hyvää ruokaa.

Haaveilen eniten: Useasta hyvin nukutusta yöstä putkeen.

Tarvitsen: Omaa tilaa ja aikaa.

Pelkään: Käärmeitä, korkeita paikkoja ja rokotusneuloja.

Kaipaan: Saunan lämpöä tällaisina koleina päivinä.

Murehdin: Miten ja missä välissä saan tehtyä laajan kurssitehtävän, jonka dl häämöttää turhan lähellä (suoritan kurssia paikallisessa aikuiskoulutuskeskuksessa). Ja kyllähän tuo tulevaisuuskin vähän välillä murehdittaa.

Kerään: Lasten leluja lattioilta ja nähtävästi tomaattimurskasäilykkeitä kuiva-ainekaappiin.

Lempi-

värini: Tässä kohtaa kuuluu varmaan sanoa vihreä.

vuodenaika: Kevät, silloin kaikki on vielä edessä. Irlannissa kevät on pääsääntöisesti lämpimin ja vähäsateisin vuodenaika.

eläin: pupu

kirja: Ei ole yhtä suosikkia, mutta mieleenjäävimpiä näin äkkiseltään mietittynä on Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, Haruki Murakamin vähäeleisestä tuotannosta olen myös tykännyt ja Paolo Coelhon Alkemististä.

elokuva: Tätä nykyä tulee katottua tosi vähän elokuvia, vaikken ole mikään Elton John fani, vei hänestä kertova Rocketman mennessään.

musiikkilaji: Olen aika kaikkiruokainen, lukuunottamatta raskasta heviä, ihan elektroista piperrystä ja gangstaräppiä.

numero: 18

asia minussa: Saan kesäisin pisamia.

ruoka: Pizza

juoma: Maito

lomakohde: Japani ja Panama.

tuoksu: Meren suolainen tuoksu ja vastaleikattu nurmikko

kasvi: Kirsikankukka

säätila: Aurikoinen

tapa viettää vapaailta: Kotona sohvalla tai miehen/kavereiden kanssa hyvän ruoan ja juoman merkeissä.

Kysymyksiä

Pidätkö tytöistä vai pojista? Molemmista, ainakin jos lapsista on kyse.

Onko sinulla salaisuuksia? Tietty. Eiköhän kaikilla ole?

Onko sinulla valkolakkia? On. Hyvin pakattuna jossakin vuokravaraston uumenissa.

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistys?
Jos korvareikiä ei lasketa, niin sitten napakoru. Siitä on tosin jälkellä enää reijät, sillä otin korun pois ensimmäisen raskauden aikana enkä ole tullut laittaneeksi takaisin.

Mitä tilaat baarissa? Olutta tai viiniä

Poltatko tupakkaa? En

Omistatko eläimiä? En

Onko sinua siunattu parhaalla ystävällä? On, muutamilla.

Mitä muuttaisit itsessäsi?
Joskus voisin ehkä miettiä nanosekunnin, ennen kuin avaan suuni. Tulee helposti töksäytettyä asioita. Ja paremmille hermoillekin olisi käyttöä.

Kerro jotakin siitä kun...

Olit 10-vuotta nykyistä nuorempi:
Asuin silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni kanssa ensimmäisessä yhteisessä vuokra-asunnossamme, keltaisessa 50-luvulla rakennetussa kivitalossa. Työskentelin teatterissa. Vapaalla tuli harrastettua liikuntaa, kulttuuria ja käytyä viihteellä.

viimeksi koit romanttisen hetken: Pientä arjen romantiikkaa lähes päivittäin. Meillä on tapana vähintään kerran viikossa istua vastatusten sohvalla ja hieroa toistemme jalkapohjia.

viimeksi sait jonkun nauramaan oikein kunnolla: Lapset kysyivät aamulla mitä dinosauruslehmät sanovat. Siispä ääntelin samallatavoin kuin ne kuuluisat dinosauruslehmät.

joku kehuu sinua taitavaksi: Kiitän hämilläni. Olen aika huono ottamaan kehuja vastaan, yleensä tulee vähäteltyä itseä. Tässäkin olisi parantamisen varaa.

teet itsellesi lounasta: Käytännössä joka arkipäivä. Tai siis teknisesti ottaen teen yleensä illalliseksi sen verran suuremman satsin ruokaa, että siitä riittää seuraavan päivän lounaaksi.

sinulla viimeksi oli kotoisa olo: Ihan juuri tälläkin hetkellä. Kotona on käytännössä aina kotoisa olo.

lausut kehuja: Lapset saavat kehuja päivittäin.

viimeksi luit jotakin syvällistä: Jaa-a. Varmaan jotakin netistä luettua.

Linkitä mukaan myös biisi, mikä teitä on koskettanut viimeksi: Gavin James - Always

Haastan
Haastan mukaan Kahvikissan kynästä blogin Minnan naapurisaarelta sekä pian Unkariin muuttavan Kotiäitikomennus blogin Tanjan.