Emäntä sai töitä

Paluumuutto tarkoitti minulle monen asian muuttumista. Muuttamista takaisin kotimaahan, muuttamista uuteen kaupunkiin, uuden arjen hiljaista rakentamista palanen kerrallan ja monen asian aloittamista alusta. Niin ja tarkoitti se myös toimia kotiäitielämän päättymistä ja paluusta työelämään.

Paikkakunnan muuton myötä ei tosin ollut paikkaa, jonka ovelle mennä työn perässä kolkuttelemaan, vaan koko tilannetta piti aloittaa haistelemaan vähän uudelta kantilta. Annoin itselleni kaksi kuukautta aikaa keskittyä työpaikkojen etsimiseen, joista olen oikeasti kiinnostunut ja jos homma ei etenisi, laajentaisin skaalaa. Kiinnostavuuden lisäksi oli kiinnitettävä huomiota siihen missä työpaikka sijaitsisi ja miten sinne pääsisi. Tätä tutkaillessa kävi hyvin selväksi, että pääkaupunkiseudulla työmatkoihin saa varata aikaa. Jos paikka näytti olevan liian etäällä tai käytännössä hankalien yhteyksien päässä oli mietittävä saisiko lapsiperheenarkea päiväkotivienteineen ja -hakuineen ihan oikeasti noilla palikoilla toimimaan?

Lasten muutamat viikoittaiset päivähoitopäivät tarkoittivat minulle keskittymistä työnhakuun. Ja aika alusta sen homman kanssa saikin lähteä liikenteeseen. Edellisestä työnhausta oli ehtinyt kulua tovi jos toinenkin – nähtävästi sen verran pitkä, että CV:ssani puhuttiin ATK-taidoista. Hakeminen vaati muutenkin aikaa. Pitkät nettipohjaiset hakemukset vaativat tarkkoja tietoja ja osan hakemieni paikkojen kylkeen oli tehtävä esittelyvideoita itsestä.

Alkuvuoteen mahtui jokseenkin synkkiä hetkiä. Paluumuutto tuntui huonolta ratkaisuilta. Työnhaku ei edistynyt. Raahustin yksiksenki keskustan katuja pitkin. Ulkona satoi ja oli pimeää. Olin aika varma, että olin ollut ihan liian monta vuotta poissa työmarkkinoilta, enkä kelpaisi enää mihinkään. Kalenteri oli kääntynyt helmikuulle. Hiekka valui tiimalasissa. Lähetettyjen työhakemusten lista kasvoi ja niin kasvoi vastaanottamieni kiitos, mutta ei kiitos sähköpostienkin. Kiinnostus koko työnhakua kohtaan lopahti, mutta tiesin että sitä on siitä huolimatta jatkettava ja tsempattava itseäni eteenpäin.

Kai jossakin sisimmässäni tiesin, että tämäkin asia jossakin kohtaan järjestyy, mutta kuten aina odottavan aika on pitkä. 

Oltiin jo helmikuun lopussa ja tiesin itselleni asettaman rajan alkavan vääjämättä olevan käsillä. Pohdin erilaisia ratkaisuja. Sitten yhtenä päivänä kuun lopulla sain samana päivänä kaksi haastattelukutsua. Ensimmäiset laatuaan. Voi sitä helpotuksen tunnetta. Tuntui, että vihdoin jokin asia oli nytkähtänyt vähän eteenpäin.

Jännitin ensimmäistä haastattelua kuin mikä. Toivoin muistavani oman nimeni, enkä päästäväni sammakoita suustani ja onnistuisin jättämään kertomatta ne parhaat läppäni työhaastattelussa.

Ensimmäiset haastattelut eivät johtaneet eteenpäin, mutta mikä parasta niistä sai haastattelukokemusta, jonka tarpeessa selkeästi olin. Näiden perään sain lisää kutsuja, joihin osasin lähteä jo hivenen rennommalla asenteella. Niistä yksi eteni toiseen haastatteluvaiheeseen.

Koronakriisi oli jo puhjennut päälle. Suomessa ryhdytty isompiin varotoimiin. Kouluja suljettiin ja päiväkodeista pyydettiin siirtämään lapsia kotihoitoon mikäli mahdollista. Uutisista tulvi epävarmuutta, lomautuksia ja irtisanomisuhkia. Sähköpostiini kilahteli posteja. Olet hakenut työtehtävään y. Koronatilanteen vuoksi joudumme keskeyttämään tämän työpaikan hakuprosessin.

Yhtenä näistä epävarmoista päivistä puhelimeni soi. Olemme valinneet sinut työtehtävään x. Oletko vielä kiinnostunut?