Kaksi viikkoa paluumuutosta

Parin viikon jälkeen olo on edelleen epätodellinen. Että täälläkö sitä ollaan, ihan muutenkin kuin vain lomalla? Niin kai sitten. Muistan aiemmin ulkomailla asuneiden ystävien neuvoneen meitä reilut kolme vuotta sitten, kun olimme itse lähdön kynnyksellä, ettei paluu Suomeen ole välttämättä helppo. Oikeassa olivat, helpolta se ei ole tuntunut. Ihan siitäkin huolimatta, että monet perusasiat ovat tuttuja juttuja.

Pariin paluumuuton jälkeiseen viikkoon on mahtunut muun muassa uusiin laina-asuntokulmiin tutustumista. Junailua Helsingistä Turkuun, jossa lasten isovanhempien tapaamista ja erään vuokravaraston louhimista, jossa kuokalle olisi totta vieköön ollut käyttöä, vaikkei aarteita varsinaisesti löytynytkään. Julkisen liikenteen ja reittien opettelua, joka on ollut ihan uusi rasti tällaiselle maalais-mamulle sekä kura- ja talvivaatteiden hankintaa, joista jälkimmäisen tarve on ollut erittäin vähäistä. Sekä yleistä toteamusta siitä, että liikkumiseen paikasta toiseen menee enemmän aikaa; ensin puetaan useampi kerros vaatteita, välimatkat ovat pidempiä ja toisessa päässä kuoriudutaan niistä kerroksista.

Ennen paluuta arvelin kokemuksesta, että lapset reagoivat muutokseen jollakin lailla. Tietämättä tietenkään vielä miten. Ajattelin nelivuotiaan Nappulan ehkä kyselevän kavereiden, Pre Schoolin ja kodin perään. Näitä kysymyksiä ei ole juuri tullut, lähinnä hän on tehnyt erilaisia havaintoja ympäristöstä, selittänyt nousu- ja laskuvedestä ja kysellyt muutamien lelujensa perään – ne rantautuvat aikanaan laivalla satamaan. Sen sijaan tytössä on näkynyt väsymys, joka on purkautunut välillä jatkuvalta tuntuvalta kiukutteluna etenkin allekirjoittanutta kohtaan. Neiti myös toivoo, että hänen viereensä tultaisiin nukkumaan, mikä on ihan uusi juttu meidän perheessä. Aina ennen hyvin syönyt Paddy on sen sijaan elellyt edeltävät viikot käsittämättömän pienellä ruokavaliolla ja heräillyt öisin. Ja tietysti mamman syliin täytyy päästä niin usein kuin mahdollista.

Helpolla en ole päässyt itsekään. Tuntuu, että väsymys ei päästä irti otteestaan. Sitä ei toki helpota se, että nukun huonosti ja heräilen useita kertoja yön aikana. Ja päiviä ei varsinaisesti piristä pimeys ja loputtomalta tuntuva hämäryys, joka pakottaa pitämään valot päällä päiväsaikaankin. Rehellisesti sanoen haluaisin hautautua johonkin pehmeään kuoppaan, vetää peiton korvilleni ja nousta kun kevätaurinko alkaa valaisemaan ympäristöä. Väsymyksen ohella mieltä painavat monet asiat, joita tiedän, että tulisi alkaa toden teolla hoitamaan, mutta joiden eteen ponnistelu on ollut vielä kovin, kovin vähäistä. Ihan noin niinkuin asunnon ja töiden etsintää muun muassa. Epävarmuuden kanssa tasapainoilua, sitäpä se taas kerran.

Mutta on joukossa hyviäkin uutisia. Lapset ovat aloittaneet uudessa hoitopaikassa, joka on osoittautunut oikein mukavaksi pieneksi englanninkieliseksi päiväkodiksi. Monien muutosten vuoksi startti on tehty hyvin kevyesti; lyhyillä päivillä ja kolmena päivänä viikossa. Nappula on viihtynyt uudessa paikassa varsin hyvin ja yleensä iltapäivällä seuraa taistelu siitä ettei hän halua lähteä kotiin. Paddyn kanssa alku on mennyt surkuttelun puolelle, mutta reippaana hänkin on siellä ollut sen jälkeen kun mamma on siirtynyt takavasemmalle. Keskusteltuani muutaman paikkakuntalaisen kanssa, olen vasta tajunnut kuinka onnekkaita olimme päiväkotipaikan suhteen. Monesti päiväkotipaikkoja saa Helsingissä kuulemma jonottaa neljäkin kuukautta, meidän hakuprosessimme oli monin verroin lyhyempi.