Faaraon haudalla

Minulla on muutamia hyväksi havaittuja juoksulenkkireittejä. Hyväksi havaitut ovat täällä päin toki kovin suhteellisia, koska jokaisen reitin varrella osa etapista kulkee kapeaa autotietä pitkin, joilla autot ajavat mitäpä muuta kuin kovaa ja pientareita ei tunneta. Joka tapauksessa yhden vakioreitin varrella on kivinen kyltti, johon on kuvioitu hieroglyfejä. Olen tähän saakka ajatellut, että nuo merkinnät ovat joku paikallisten läppä. 

Sattumalta tulin yhden juoksulenkin jälkeen kirjoittaneeksi kyltin osoittaman paikannimen Googleen. Ja kuinka ollakaan Google tunnisti kohteen ja kertoi Scotia's Grave :n olevan egyptiläisen faaraon tyttären hautapaikka. Ja mikähän lienee taas todennäköisyys tähänkin, että vuorten solasta, melko syrjäisen irlantilaisen pikkukaupungin ulkopuolelta löytyy faaraon jälkeläisen hauta? Aika pieni, sanoisin.

Luonnollisesti kiinnostuin tästä ja päätin lähteä pienelle tutkimusretkelle. Pakkasin reppuun kameran, vaelluskengät ja vesipullon. Kävelin juoksureitiltäni tuttuun risteykseen ja jatkoin siitä kyltin osoittamaan suuntaan. 45 minuutin kävelymatkan jälkeen kotoa, joista viimeiset 20 minuuttia pelkkää nousua rinnettä ylöspäin superkapeaa autotietä pitkin pääsin seuraavalle kyltille, joka osoitti portin takana olevalle nummea halkovalle polulle. Vaan porttipa olikin kiinni, vedetty oikein kettingillä säppiin. Portissa oli kuitenkin sellainen emännänmentävä aukko, josta sujahdin sisälle.

Polku lähti viettämään mutkitellen alaspäin. Maistelin välillä piikkipuskissa pullistelevia karhunvatukoita ja märemmissä kohdissa hyppelehdin lenkkareillani kiveltä toiselle. Kuivin kengin kuitenkin selvisin. Sateisimmilla keleillä noille paikoille ei olisi ollut asiaa lenkkareilla, vaan vaelluskengät olisi saanut vetää heti miten jalkaan. Matkan edetessä kohina voimistui ja löysin pian itseni vuolaasti virtaavan puron rannalta. Seurasin polkua vuorten solassa. Ympärillä kasvoi sammaleisia puita ja saniaisia. Linnut lauloivat ja aurinko paistoi. Kaunista. Mitään viittoja määränpäähän ei enää näkynyt, mutta seurasin sitä polkua, jota pitkin oli selvästi kävelty eniten. Ylitin saman puron kolmesti vanhoista junaradan kiskoista tehtyjä kapeita siltoja pitkin ja mietin näinköhän täältä mitään hautaa löytyy.

Lopulta päädyin paikkaan, jossa oli yhdeksän kiveä jonkinlaisessa näennäisessä asetelmassa. Ei edelleenkään mitään viittoja tai tekstejä. Jotenkin ei yllättänyt niin tavattomasti tätä irlantilaista meininkiä yhtään tuntien. Oletin kuitenkin, että saavuin määränpäähänsä, sillä tämän kiviesiintymän jälkeen polut kapenivat huomattavasti. Mitään Tutankhamonin kultanaamioita täältä on turha etsiä, mutta paikka ja reitti itsessään on kaunis taivallettavaksi.

Päätin vielä jatkaa matkaani, toiveissa oli päästä kapuamaan ylemmäs vuorelle ihailemaan maisemia. Seurailin pieniä polkuja, jotka tyssäsivät mikä mihinkin. Reitti alkoi käydä aika ryteikköiseksi. Ja mielessä kävi kuinkahan järkevää touhua tämä enää on. Olin juuri kahlaamassa jyrkässä ylämäessä reisiin saakka ylettyvässä heinikossa kun huomasin reittini varrella hämähäkinseitin, jossa killui reilun peukalonpään kokoinen hämähäkki, siis sen vartalo oli sen reilun peukalonpään kokoinen, joten jalkoineen kaikkineen se oli melkoisen pulska mötkäle. Suustani pääsi voimakas yyh ja tulin siihen tulokseen, että ehkä sisäinen eräjormani oli nähnyt riittävästi tälle kertaa ja oli parempi lähteä haravoimaan paluureittiä takaisin alhaalla olevalle polulle.

Ällöhämähäkistä ja aika mitättömästä haudasta huolimatta kolmen tunnin luontoreippailu teki eetvarttia. 

Siitäkin huolimatta, että asumme melkolailla maaseudun rajamailla, ei asvaltoimattomia ja autottomia reittejä ole juurikaan tarjolla, ainakaan niin että niihin pääsisi näppärästi käsiksi kävelemällä. Eläinten laidunmaita ja peltoja riittää, mutta esimerkiksi metsiä ei todellakaan ole siihen malliin kun Suomessa.