Syysmetsässä

Sosiaalinen media on täyttynyt viime viikkoina metsäretkikuvista. Sienisaaliista ja marjaämpäreistä. Suppisesiintymistä. 

En ole koskaan ollut mikään metsämetsäihminen. Tykkään kyllä käyskennellä metsissä ja syksyisin olen minäkin kerännyt suppilovahveroita. Toinen syömäkelpoinen sieni, jonka kantarellin lisäksi varmasti tunnistan. Tuolla metsämetsäilyllä tarkoitan sitä, ettei veri ole niin sanotusti vetänyt minua metsään, vaan sinne on lähinnä ollut aika ajoin mukava mennä. 

Syyt siihen ovat alkaneet valkenemaan minulle pikkuhiljaa. Vaikka olen aina asunut kaupungissa, on metsä, edes joku pikkuinen metsäkaistale ollut aina lähellä. Pienelle metsäkävelylle on päässyt hyvin vaivattomasti ja se pieni mennään metsään tarve on tullut helposti täytettyä. 

Nyt asumme täällä irlantilaisessa pikkukaupungissa, käytännössä kaupungin ja taajaman rajalla. Taajama tarkoittaa täällä laidunmaita ja peltoja, no ja ehkä muutamia ryteikköjä, muttei metsiä. Pieniä metsäalueitakin löytyy, mutta niihin on aina varta vasten lähdettävä. Ja se ei ihan vielä tällä minä, lapset ja vaunut -kokoonpanolla onnistu, vaan matkaan tarvitaan käytännössä auto.

Irlantilaiset metsät eroavat aika paljon suomalaisista. Niin sanottu lähimetsämme, jonka kävelyreittiä käymme toisinaan viikonloppuisin tallaamassa on lehtimetsää. Tammia, saarnia ja pyökkejä. Omanlaisensa metsästä tekee se, että puissa on paljon kerroksellisia kasvillisuutta. Muraatit kiertävät isompaa puuta, jonka oksilla viihtyy myös sammal ja hieman pienen saniaisennäköiset kasvit. Välillä olo on kuin olisi sademetsässä, jos siis tyytyy katsomaan ympärillensä, eikä miettimään lämpötiloja. Maassa kasvaa myös erilaisia saniaisia ja sammaleita, mutta suomalaista metsistä tutut varvut loistavat poissaolollaan.

Ne kuusimetsät, joissa olen tähän mennessä ollut ovat selkeästi istutettuja. Puut jököttävät suorissa riveissä. Tällaiset metsät ovat omalla tavallaan vähän epätodellisia. Liian järjestelmällisiä, vaikka sieltä täältä joku puu onkin tullut elinkaarensa päähän ja kaatunut. Yhdessä tällaisessa kuusimetsässä kävimme hiljattain. Puita kiemurtelevalla polulla oli todella hämärää, vaikka olimme liikkeellä keskellä aurinkoista päivää. Ympärillä kasvoi todella korkeita kuusia. Toki kuusten oksat alkoivat vasta usean metrin korkeudesta, valoa kurkottaen.

Vaikka metsät ovatkin täällä erilaisia, ja jokaisessa käymässäni metsässä tulee kävellä merkattua reittiä pitkin, saa siitä silti sellaisen metsässä rauhoittuneen mielen. Ehkä minusta kuoriutuu kuitenkin se metsämetsäihminen, joka hinkuu päästä metsään? Eikös se vain monesti niin mene, että haluaa niitä asioita, joita ei juuri sillä hetkellä ole saatavilla?