Ne mukavat irlantilaiset

Kun viime syksynä aloin kertomaan kavereille ja tutuille, että tässä sitä nyt sitten ollaan muuttamassa Irlantiin. Mainitsi yksi jos toinenkin lomailleensa Dublinissa, olleensa vaihdossa Irlannissa tai vähintään sisko oli ollut siellä leirikoulussa. Joka tapauksessa Irlanti oli monelle tuttu. Itsehän kävin täällä ensi visiitillä vasta viime lokakuussa, kun kävimme skauttailemassa paikkoja jonne muuttaa. Useampien kavereiden ja tuttujen Irlantitarinoiden joukosta nousi esille "mukavat irlantilaiset ihmiset".

Ja kyllä, voin samaistua asiaan. Irlantilaiset ovat supermukavia. Ystävällisiä ja puheliaita. Kadulla ihmiset tervehtivät ja kyselevät kuulumisia. Ja ainakin täällä pikkukaupungissa ottavat helposti kontaktia myös tällaisiin muualta muuttaneisiin. Kaupan kassan höpöttelevät, jos siis ovat oikeasti irlantilaisia. Ja naapurinrouvalla riittää aina tarinaa iskettäväksi. Hän onkin varsinainen pulinatäti! Mutta varsin sympaattinen sellainen; heittää vinkkejä lähiseudun tapahtumista, tuo odottamatta oven taakse mansikantaimia ja lainaa lapiota. Samainen naapurinrouva antoi minulle pian muutettuamme erään ruotsalaisen naisen yhteystiedot "koska se oli lähin kontakti Suomeen, jonka hän voi minulle tarjota". Osui ja upposi, olen tavannut useamman kerran ruotsalaista ja hänen lapsiaan.

Yritin jokin aika sitten pyöräillä oikoreittiä puistoon, mutta täräytinkin vähän niin kuin vahingossa koulun sivu-uloskäynnin eteen. Portista levittäytyi juuri samaan aikaan yläkouluikäisten poikien joukkio. Mietin jo mielessäni, että tästä ei synny mitään muuta kuin sadattelua, kun emäntä sotkee mammapyörällään ja lapsi kyydissään keskelle teinipoikien joukkiota. Yksi finninaamainen avasikin minulle suunsa: "It's lovely day for bicycling. Isn't it?" Ja lirkutteli vielä sen perään tarakalla istuvalle Nappulalle. Finninaamaisen pojan kommentti oli jotakin täysin muuta kuin olin kuvitellut ja veti emännälle totaaliesti jauhot suuhun. Sain koristeltua suustani vastaukseksi vain jotakin alkukantaisia ääniä.

Oma, uusi kaveripiirini täällä koostuu paljolti muista kaltaisistani. Muista maista muuttaneista. Suurinta osaa heistä yhdistää irlantilainen mies. On toki luonnollista, että sitä tutustuu helpommin muualta muuttaneisiin, he ovat kokeneet samat asiat kuin minä. Ovat muuttaneet uuteen paikkaan, eivätkä ole alkuun tunteneet ketään, paitsi ehkä sen miehensä.

Muualta muuttaneiden lisäsi olen saanut tutustua myös kantaväestöön. Monen kotona olen käynyt aamukahvilla, äitien ja lasten kokoontumisajoissa. Oppinut pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin aksenttia ja päässyt sisään ajattelutapaan. Olen tuntenut itseni tervetulleeksi. Monta kertaa autotonta emäntää on autettu ja tarjottu kyytiä. Annettu vinkkejä missä kannattaa käydä viikonloppureissuilla ja kuinka mikäkin käytännön asia hoituu.

Viime viikonloppuna saimme kutsun grillaamaan erään irlantilaisperheen luokse. Perheen äitiin olin tutustunut taaperokerhossa. Jokusen kerran olemme siellä jutellut kaiken sen melun ja melskeen keskellä. Pari kertaa olemme kerhon ulkopuolella tehneet leikkipuistotreffit. Ja siinähän se, kului mukavasti monta tuntia ruokaillen ja viiniä hörppien, lasten temmeltäessä keskellä. Mieskin on saanut uusia tuttavuuksia näistä kavereideni irlantilaismiehistä. Päässyt penkkiurheilemaan, kalastamaan ja maistelemaan Guinnessta pikkupubeihin.

Kyllä vain tällaisella suomalaisella jörö-emännällä olisi paljon opittavaa irlantilaisista. Ei ole tarvinnut tuntea toista puoli vuosi kymmentä, ennen kuin kutsuu kotiinsa kylään. Ei sen kyläilyn tarvitse olla hyperdyper -hienostelua. Kahvi ja scone riittää mainiosti. Eikä sen asunnonkaan tarvitse välttämättä kiiltää. Muistakin lapsiperheistä saattaa löytyä sotkua ja elettyä elämää.

Tämä pubin seinästä huomaamani iskulause osuu tämän jutun loppukaneetiksi kuin nenä päähän.