Halloweenia

Irlannissa halloweenin lähestyminen on näkynyt jo hyvän tovin. Kaupat täyttyivät rekvisiitasta – joulukrääsän ohella – jo aikoja sitten. Kauppojen somisteissa ja ikkunoissa lähestyvä juhlapyhä näyttäytyy voimakkaasti. Sen myötä myös ihmiset ovat kaivaneet luurangot kaapeistaan ja ripustelleet niitä kurpitsa-, hämähäkki- ja haamukoristeiden ohella ikkunoihinsa ja ovien pieliin.

Itse en ole koskaan ollut mikään "välikausikoristelija". En omista halloween, saati pääsiäiskoristeita. Muutamat hassut joulukoristeet sentään löytyvät, nekin tällä haavaa pakattuna Suomessa olevassa varastokopissa. Koska täällä päin tuo koristelu tuntuu olevan se juttu, päätin panostaa edes hitusen.

Ostin kaupasta kurpitsan ja päätin tehdä elämäni ensimmäiset kurpitsakaiverrukset. Aiemmin olen käyttänyt sitä herkkua vain sosekeiton tekoon. Ovenpielissä olevat hämähäkinseitin olen jättänyt siivoamatta, onpahan jotakin autenttisia koristeita. Sen lisäksi ostin hieman teeman väritykseen sopivia leikkokukkia. Muutamat miehen edellisviikonlopun synttäreiltä jääneet ilmapallot pääsevät vielä koristamaan ulko-ovenpieltä, vaikkei palloihin kirjattu lukema ja lähestyvä kauhujuhla täysin kohtaa toisiaan. Tai riippuu tietysti miten sitäkin asiaa katsoa, voihan se olla, että saavutettu lukema nimenomaan kauhistuttaa :)

Täällä tuleva maanantai on arkipyhä. Koululaiset viettävät koko seuraavan viikon syyslomaa. Meillä tämä pidennetty viikonloppu menee ihan kotikulmilla ja onni onnettomuudessa emme olleet ihmeitä suunnitelleetkaan, koska auto sanoi loppuviikosta sopimuksensa irti ja makaa tällä haavaa korjaamolla.

Tulevana tiistaina vietetään sitä varsinaista halloweenia. Täällä trick or treat eli karkki vai kepponen -perinne elää vahvasti ja lapset kiertelevät naamiaisasuihin pukeutuneina ovelta ovelle. Meidän asuinalueella asuu paljon suomitermein virpomisikäisiä lapsia, joten luulen, että ovikello saattaa tiistaina soida tiuhaan. Tähän olen tajunnut varautua karkkisäkeillä, ettei käy niin, että talomme on vuorattu kepposten seurauksena kananmunilla tai joillakin muilla mukavilla yllätyksillä. Ja hyvä olisi, että joku tulisi oven taakse koputtelemaan, tai muuten tiedän mihin osoitteeseen ne makeudet lopulta uppoavat...

Tämän alati puheliaan naapurinrouvan kanssa jutustelin eilen ja hän kertoi, että hänellä on erään toisen naapuruston rouvan kanssa tapana yhtä lailla pukeutua halloweenina. He nauttivat lasillisen viiniä jomman kumman kotona ja tulevat sen jälkeen ilahduttamaan muutamia naapureita. Lupasivat tulla meilläkin käymään, ellei sada kaatamalla. Luulen, että näille hilpeille viisikymppisille pitää keksiä jotakin muuta kuin tikkari tai pieni suklaapatukka kiitokseksi. Olisikohan lasi viiniä tai viskihuikka paikallaan? Vai tuleeko teille parempia ideoita? Innolla jään odottamaan ilmestyvätkö rouvat asuissaan oven taakse.

Kaksi kuukautta päiväkodissa

Niin se vaan on kaksi kuukautta hujahtanut. Ihan tuosta vain. Elokuun lopulla vein Nappulan ensimmäistä kertaa päiväkotiin. Pari ekaa viikkoa kului harjoitellessa, vähän kerrallaan. Ensin vähän itkettiin kun lapsi jäi hoitoon, sitten tuli se vaihe kun itku tuli siinä vaiheessa kun äiti ilmestyi paikalle hakemaan pikkuista kotiin. Alun arkailun ja hoidossa syömästä kieltäytymisen jälkeen kaikki on sujunut hyvin. Tyytyväisiä ovat sekä Emäntä että Nappula.

Nyttemmin arki on pyörinyt niin, että Nappula on kolmena päivänä viikossa puolikkaan päivän eli maksimissaan neljä tuntia hoidossa. Maksimissaan siitä syystä, että aamut eivät ole meidän perheessä kulta-aikaa. Niinä aamuina kun pientä unikekoa ei meinaa saada sängystä ylös ja aamutoimissa kestää luvattoman kauan, kestää luonnollisesti myös päiväkotiin pääseminen.

Suomalaisesta päivähoidosta minulla ei ole äidin näkökulmasta kokemusta ja omassa lapsuudessakin olen ollut päiväkodin sijaan perhepäivähoitajilla. Tuollaisella mututuntumalla voisin isoimmiksi eroavaisuuksiksi Suomen ja Irlannin päivähoidon välillä nostaa tällä pienellä kokemuksella seuraavia seikkoja:

- Täällä ei ulkoilla päivän aikana eli lapset viettävät koko hoitopäivän sisätiloissa. Toki tästäkin löytyy varmasti hoitopaikkakohtaisia poikkeuksia. Keväällä käydessäni tutustumassa hoitopaikkaan minulle kerrottiin, että silloin voidaan ulkoilla, jos on kuivaa. Noh, tässä maassa ei ole kovin usein kuivaa, mutta omasta mielestäni tällekin syksylle on osunut monia kauniita ja kuivia syyspäiviä. Suurin syy ulkoilemattomuudelle on varmasti tapa olla sisällä sekä järkevien ulkovaatteiden puute.

- Nappulan hoitopaikassa on lounas talon puolesta, mutta sekään ei ole yleistä kaikissa paikoissa, vaan lapsille otetaan eväät mukaan. Olen tyytyväinen siihen, ettei tuohon eväsrumbaan ole tarvinnut vielä lähteä. Lounaan lisäksi lapset saavat välipalan aamupäivällä ennen lounasta. Tämä selvisi minulle kun Nappula sanoi minulle ensimmäisinä viikkoina: "Täti antoi keksin".

- Hoitopaikassa ollaan irlantilaiseen tyyliin sisällä ulkokengät jalassa. Kysyin alkuun pitäisikö lapselle tuoda jonkunlaiset sisätossut, mutta niille ei ollut tarvetta.

- Lasta ei viedä koskaan sisälle hoitopaikkaan, vaan nakkaan hänet hoitopaikan ovelle ja iltapäivällä koputtelen taas samaisen oven takana.

- Ainakin tässä Nappulan päiväkodissa päiväkotimaksu maksetaan viikoittain. Ja niinkin uudenaikaisella tavalla, että viikon päätteeksi lapsen mukaan annetaan kirjekuori, jonka kanteen on kirjoitettu lapsen nimi ja maksettava rahasumma. Seuraavalla viikolla raha tuodaan kuoressa hoitopaikkaan. Laskuista ja kuiteista viis! Sain tähän vähän liennytystä ja saimme mahdollisuuden hoitaa maksun viikoittain tilille. Omasta näkökulmasta viikoittainen käteisen kuskaaminen tuntui hieman turhauttavalta, varsinkaan kun pussissa harvoin on sellaisia summia, eikä pankkiautomaattiakaan ole ihan lähettyvillä.

-Ja yllättäen olen se poikkeusäiti, joka työntää lapsen rattailla hoitoon tai vien pyörällä. Muut lapset kuskataan autoilla.

Ihan täysin minulle ei ole selvinnyt mitä kaikkea hoitotuntien aikana touhuillaan. Nappulalta kysyttäessä mitä teit tänään päiväkodissa, on vastaus aina sama "leikin muiden lasten kanssa". Mikä on tietysti hyvä asia. Ja jonkunlaisia laulutuokioita heillä tuntuu myös olevan.

Hoidossa puhuva papupatamme on kuulemma hiljainen. Ei juttele, mutta seurailee kiinnostuneena ja osallistuu toimintaan. Hoitajien laulaessa hän kuulemma innostuu – ehkä joukossa on joskus tutunkuuloisia lauluja, joita tapaan hoilailla hänelle.

Mietin reilun kuukauden hoidossa olon jälkeen, milloin sieltä tulee ensimmäisiä englanninkielisiä sanoja, mutta puheen pulppuaminen antaa odottaa itseään. Tosin, eihän hän ole viikossa kuin 12 tuntia hoidossa, joten tuskin se kieli sieltä hetimiten tulee.

Tässä eräänä päivänä kuulin hänen kuitenkin opastavan pehmolelujaan portaissa ja lausuvan kovaan ääneen "Sit down!". Ja jokunen päivä sen jälkeen hän potki kotona jotakin lelua ja hokien samalla "No!". Eli jotakin sieltä on kuitenkin takin taskuun tarttunut. Tällä viikolla olen kuullut hänen laulelevan sekä sanelevan jotakin lorun tapaista ja viittovan samalla käsillään, mutta sanoista en ole ottanut selvää. Tulin kysyneeksi tätä erään hoitopäivän jälkeen päiväkodin työntekijältä ja näytin mitä hän tekee samalla käsillään. Oletukseni osui oikeaan ja Nappula oli yrittänyt toistella päivähoidossa oppimaansa lorua.

On jännää ja mielenkiintoista nähdä mitä siellä pienessä päässä prosessoidaan ja milloin englantia alkaa pulpahtelemaan enemmän kielen päältä. Pikkuhiljaa. Niin kai se on vain malttamattoman todettava tässäkin asiassa :)

Loma-anomus hyväksytty

Tässä syksyn tuoksinassa on tullut vahvasti sellainen olo, että tarvitsen pienen breikin tästä arjesta eli niin sanottua omaa lomaa. Syksy kun on meillä tarkoittanut käytännössä sitä, että olen arkipäivät enemmän tai vähemmän yh:na Nappulan kanssa. Mies on tehnyt tolkuttoman pitkiä päiviä. Hän lähtee aamulla töihin kun me vielä nukumme ja tulee kotiin kun Nappula on monesti mennyt jo iltaunille. Tykkään muutenkin tehdä asioita itsekseni, mutta syksyn aikana on noussut tarve päästä  yksin tai jonkun kanssa hetkeksi jonnekin. Tarkoittaen, että se joku, on joku muu kuin perheenjäsenet. En joutunut käyttämään edes viekkaita sanankäänteitä asian esittämiseksi miehelleni. Kun hän vain totesi "mene vain jonnekin itsekseni, kyllä me täällä pärjätään". Saavatpa samalla isä-tytär laatuaikaa.

Tästä innostuneena selvittelin mihin läheiseltä pikkukentältä pääsee lentäen. Ryanairin ansiosta yhteydet jopa pieniltä irlantilaisilta kentiltä ovat yllättävän hyvät. Lähikentältä pääsisi muun muassa Malagaan ja näinkin itseni jo kävelemässä kevyemmissä vetimissä espanjalaisia kujia pitkin ja tilaamassa "Cafe con leche por favour".

Niin tai miten sitten Lontoo? On vuosikausia, kun olen ollut siellä viimeksi. Suurkaupungin vilinään. Tosin näitä saarivaltion säitä ei pääse sielläkään eroon ja kieltämättä useat terrori-iskut ja muut levottomuudet ovat laskeneet hieman mielenkiintoani Lontoota kohtaan.

Tai sitten Berliini, yksi Euroopan suosikkikaupunkini.

Maalailemilleni reissuhaaveille laskeutuivat kuitenkin pian raamit, kun tajusin sen todellisuuden, että tosiasiassa aikaahan minulla on vain perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Mihin siinä ajassa pääsee järkevästi, niin että yhteydet pelaavat? Ja vaikka pelaisivat, niin ehtiikö siellä järkevästi tekemään mitään? Ja paljonko siitä lystistä kannattaa maksaa?

Järkiajatusten astuttua kuvioihin haaveet niitä lämpimistä tai ainakin lämpimimmistä Espanjan päivistä sai väistyä. Pakoa aurinkoon ei ole tulossa. Eikä sitäkään, että karauttaisin hetkeksi karkuun tältä sateiselta saarelta.

Siispä päätin, että lähden jonakin loppuvuoden viikonloppuna itsekseni haahuilemaan Dubliniin. Hävettää nimittäin hieman myöntää, että vaikka tällä saarella on ehtinyt jo hyvän tovin asumaan, en ole vielä kertaakaan käynyt Dublinissa, jos nyt lentokenttää ei lasketa mukaan. Mutta nyt sellainen viikonlopun mittainen teen-mitä-haluan -reissu siintää näköpiirissä!

Kun mies aparaatin osti

Tiedättehän ne miehiset hankinnat, kun laitteista puhutaan?

Joku uusi kiva hifijuttu, akkuporakone tai jotakin muuta hyödyllistä remppakamaa. Tai vähintäänkin joku surrutin, jolla on näppärä ajella vaikka aidan vieruksia.

Olin huomannut että jotakin on meneillään. Selvityksiä ja vertailuja tehoista oltiin tehty ja vähän kierrelty kaupoissa, ennen kuin se puhe alkoi. "Olen ajatellut ostaa tällaisen, haluatko lähteä mukaan katsomaan?".

Ja tällä kertaa ei ollut kyse mistään noista ylläolevista esimerkeistä tai edes sinne päin. Vaan mies oli käynyt vertailemassa tehoja ja kannukokoja mielessään tehosekoitin, siis sellainen "smoothiekone". Ja ei, hän ei työskentele ravintola-alalla tai ole muutenkaan kokki kolmosen pojan poika.

Supertyökiireisen syksyn kuluessa, kun kotona käydään vain häthätää nukkumassa. Mies oli tullut siihen tulokseen, että koska aikaa liikkumiseen ei juurikaan ole, on siirryttävä linjaan, jossa tehdään vihersmoothieita ja muita uberterveellisiä sotkuja. Myönnettäkön, että samantapainen härpäke meiltä löytyy Suomesta, varastosta muiden roippeiden joukosta. Ja sekin on miehen hankinta. Muistan aikoinaan hieman kyseenalaistaneeni sen hankkimista Suomikodin keittiöön, jossa laskutilaa ei ollut tavattomasti. Mutta niinhän siinä kävi, että siitä tuli pian keittiömme käytetyin vempele.

Kävimme yhdessä muutamassa paikallisessa kodinkoneliikkeessä ja minulle esiteltiin ne hänen kategoriaansa päässet laitteet. Yksi oli ruma, yksi olisi saattanut olla jopa kätevämpi kaikkine lisäosineen, mutta hinta mietitytti, kannattaako siitä nyt noin paljoa maksaa? Lopputulemana oli 50-lukuhenkinen KitchenAid:n tehosekoitin.

Ja niinhän siinä on sitten käynyt, että emäntäkin on innostunut. Vääntelee itselleen ja Nappulalla välipalaksi jogurtteja milloin mistäkin hedelmistä ja luonnonjogurtista ja tekee smoothieviritelmiä. Yksi suosikkikotiruokani, kikherneistä tehtävät papupyörykätkin ovat palanneet uuden aparaatin myötä ruokalistoille, kun nyt on masiina, jolla saa raaka-aineet sopivasti sekaisin ilman voimakeinoja.

Enkä voi ainakaan tämä kokemuksen perusteella sanoa muuta kuin hyvää uudesta hankinnasta. Laitteeseen kuuluu sekä muovinen, että lasinen kannu, eli myös kuumien ruokien, kuten sosekeiton soseuttaminen onnistuu vallan näppärästi. Ja tehoja on riittänyt kivasti kovempienkin raaka-aineiden murskaamiseen. Lasikannusta saa irti sen varsinaisen kannuosan propellipohjasta, joka helpottaa sen pesemistä. Tämän mahdollisuuden puuttumisen koin aina hieman epäkäytännölliseksi Suomessa olevan koneemme kanssa.

Mutta jos mies sai laitteensa, niin pitihän emännänkin päräyttää. Ja ei, en ostanut moottorisahaa vaan lämpöpuhaltimen!

Kylmenevimpien säiden ollessa ovella päätin lopettaa palelun kylmässä keittiössämme – siis siinä osassa missä se ruoanlaitonaikainen seisoskelu tapahtuu. Myönnetään, että ekologisuudestahan tuo nyt on hyvin kaukana, mutta ajatuksena on antaa laitteen pöhistellä lämmintä ilmaa sen aikaa kun hommia hoidellaan, eikä suinkaan antaa pöhöttää tunti tolkulla.

Toisin sanoen näiden hankintojen myötä saamme uudenlaista ravintoa ja vähemmän kylmiä jalkoja keittiöömme :)

Ei mitään hätää

Ophelia tuli ja pyyhkäisi eilen Irlannin ylitse. Meidän kaupungin alueella oltiin annettu suositus pysyä sisällä koko päivän ja niin me teimme. Mieskin oli eilisen päivän kotona, tehden toki töitä kotoa käsin. Myrskyn piti osua voimakkaasti tänne lounaisrannikolle, mutta muutti nähtävästi hieman suuntaansa. Täällä selvittiin hyvin vähin vaurioin. Meiltä eivät katkenneet edes sähköt ja veden etukäteen hamstraaminen astioihin ja kylpyammeeseen osoittautui turhaksi, mutta parempi tietysti näin päin.

Koko eilisen päivän oli voimakkaita puuskaisia tuulia ja sisällä humisi ja kumisi kuin viimeistä päivää – kiitos savupiipun. Onneksi tulimme keränneeksi edellisenä päivänä kaikki tavarat pois pihalta, sillä ne olisivat saaneet myrskyssä kyytiä. Vettä ei kuitenkaan satanut juuri nimeksikään. Meidän pihalta kaatui Ophelian tieltä ainoastaan yksi puu. Ja siinäkin kävi onni onnettomuudessa hyvä tuuri. Puu halkesi kahden ison oksan kohdalta, niin että molemmat kaatuivat eri suuntiin. Kaatuneesta puusta kumpikaan osa ei kaatunut taloa päin, eikä vastaavasti pihan perällä kollöttelevään öljysäiliöön päin vaan juuri sopivasti näiden välille.

Noin yleisesti Ophelia katkoi sähköjä sadoista tuhansista irlantilaiskodeista, kaatoi puita, rikkoi rakennuksia, nostatti korkeita aaltoja ja viskoi tavaroita sinne tänne. Myrskyssä menehtyi kolme ihmistä. Jälkityöt tuhojen korjaamiseksi vievät varmasti aikansa.

Tämä aamu valkeni meilläpäin kauniin kuulaana ja aurinkoisena. Oli tyyntä ja eilisestä riepottelevasta tuulesta ei ollut tietoakaan. Täälläpäin lapset palasivat kouluihinsa ja eilen kiinni olleet paikat ovat taas normaalista avoinna. Kävellessäni aamulla Nappulan kanssa päivähoitoon, oli vaikea edes sanoa, että jotakin tavallisesta poikkeavaa oli tapahtunut. Siitä kielivät ainoastaan tavallista suuremmat, tuulenpyörittämät lehtikasat, tien vierustoilla lojuvat isommat oksat, muutamat tuolla matkalla näkemäni katkennet puut sekä hiekkasäkit, joita oli asetettu muutamien talojen porttien ja ovien edustoille tulvan pelossa. Tällä kertaa sitä ei tarvinnut onneksi pelätä. Myrskyn jälkeen tavallinen arki Irlannissa jatkuu.

Tyyntä myrskyn edellä

Irlantiin on annettu myrskyvaroitus. Hurrikaani Ophelia uhkaa saarta huomenissa.

Näin eilen aina puheliasta naapurinrouvaa, joka aina naureskelee ja jutustelee hymyssä suin. Tulevasta myrskystä puhuessa, jopa rouvan naama vakavoitui. Pitkän yksinpuhelunsa päätteeksi suu taittui kuitenkin hymyyn ja hän teki käsillään merkin todeten samalla "But we'll survive!".

Jutustelu naapurin kanssa, sekä viestit siitä, että maanantainen taaperokerhoon on peruttu myrskyn vuoksi ja että rannikkomaakunnissa sijaitsevat koulut on maanantaina suljettu, pisti ajattelemaan pitäisikö tästä oikeasti olla huolissaan?

Hurrikaanin on ennustettu lähestyvän saarta lounaisrannikolta, jossa juuri mekin asumme. Lähemmin tarkasteltuna rannikkoseudulle on luvattu tuulta jopa 130 km/h. Myrskyn sanotaan olevan pahin Irlantia uhannut myräkkä viimeiseen 50 vuoteen. Vielä eilen hurrikaanin arvioitiin olevan 3-asteen hurrikaani (luokitus on 1-5, joista 5 voimakkain), mutta tähän iltapäivään mennessä asteikkoa oli laskettu. Silti tälle asuttamallemme rannikkoseudulle on annettu red level severe weather warning, korkein myrskyvaroitus lienee oikea käännös.

Aiemmat kokemukseni hurrikaaneista ovat kovin vähäiset. Ensimmäinen tapahtui ollessani 17-vuotias vaihto-oppilas. Muistan lähinnä, että koulut olivat kiinni päivän tai kaksi. Voimassa taisi olla ulkonaliikkumiskielto ja sähköt olivat poikki. Perheen agrikaatti pulputti kuitenkin sähköä, niin että pärjäsimme. Aika taisi kulua lähinnä lautapelejä pelaillen.

Toinen kokemus on reilusti tuoreempi, vajaan kolmen vuoden takaa. Olimme reppureissuhenkisellä häämatkalla ja yksi kohteistamme oli pikkuinen saari Filippiineillä, jonne päädyimme loistavien snorklausmahdollisuuksien vuoksi. Jokin oli mennyt kuitenkin vikaan, emmekä saaneet ensimmäiseksi yöksi huonetta varaamastamme paikasta. Ystävällisesti meidät ohjattiin sen sijaan jonkun kummin kaiman majaan. Majoitus oli alkeellinen ja illalla alkoi kova puhuri. Muistan pelänneeni huteran peltikaton ja hyttysverkon alla. Olin varma, että katto lähtee pään päältä. Ei onneksi lähtenyt. Seuraavana päivänä lähitienoot olivat lähinnä täynnä kaikenlaista tuulen pieksemää tavaraa. Kovan merenkäynnin vuoksi saarelle ei muutamaan seuraavaan päivään päässyt, eikä vastaavasti päässyt poiskaan.

En oikein tiedä mitä olettaa Opheliasta. Tänään sunnuntaina käydessäni kaupungilla asioilla, tunnelma oli tavallisen leppoisa. Ainoa asia, josta lähestyvää myrskyä pystyi ennustamaan oli muutamaan paikkaan valmiiksi kannetut hiekkasäkit, joilla vedentuloa pyritään blokkaamaan.

Jollakin lailla mekin olemme kuitenkin tilanteeseen varautuneet:

• Keräsimme pihalta kaiken irtotavaran pois. Pöydän, tuolit, ruukkukukat ja Nappulan muutamat lelut. Roskiksia siirsimme vähän suojaisampaan paikkaan.

• Haimme täytettä ruokakaappeihin.

• Täydensimme kynttilävarastoja ja varmistin että talosta löytyy ainakin yksi toimiva taskulamppu, jos vaikka sähköt menevät poikki.

Nähtäväksi jää onko tämä kaikki hätävarjelun liioittelua.

Onko sinulla myrskykokemuksia ja miten olet niihin varautunut?

Kun hommat toimivat sinne päin

Muuttaessamme tammikuussa Irlantiin oli edessä luonnollisesti kaikenlaisten virallisten asioiden hoitamista. Puhelin- ja nettiliittymän avaaminen, sähkösopimuksen tekeminen, pankkitilin avaaminen, irlantilaisen henkilönumeron hankkiminen ja mitä näitä nyt oli. Kaikkiin liittyi säätöä ja vääntöä. Ja näin varmasti on muutettaessa mihin tahansa uuteen maahan. Silti täytyy sanoa, että jotenkin sitä olisi kuvitellut asioiden hoituvan helpommin toisessa EU-maassa ja vieläpä pohjoisemmassa sellaisessa, mitenkään Etelä-Eurooppaa väheksymättä. Omalla painollaan nuo hommat saatiin viimein etenemään. Aiemmat aiheeseen liittyvät kirjoitukset löytyvät muuten täältä ja täältä.

Vaikka monesti ehti huokaista helpotuksesta, että nyt se ja se homma saatiin hoidettua...niin eipä olisi pitänyt huokaista liian aikaisin. Nimittäin yhden jos toisenkin asian ja sopimuksen kanssa on joutunut säätämään ja vääntämään jälkikäteen.

Hyvä esimerkki on puhelinliittymäni, jossa on kiinteä kuukausimaksu, niin että ensimmäiset puoli vuotta meni halvemmalla hinnalla ja siitä eteenpäin kalliimmalla. Täällä ainakin näissä liittymäasioissa tavataan tehdä suoraveloitussopimus. Ensimmäisen puolen vuoden aikana yksikään lasku ei ollut sitä mitä sen piti olla, vaan milloin mitäkin. Itse kävin ainakin kerran kysymässä asiasta liikkeessä, josta olin liittymän ostanut, samoin teki mieheni. Valitusten jälkeen lasku saattoi välillä olla pienempi kuin alkuperäinen "halvempi hinta". Kun puoli vuotta oli kulunut ja puhelimenkäytöstä laskutetaan tämän korkeamman taksan mukaan, ovat summat olleet kohdallaan. Ja sivuhuomautuksena, en ole soitellut niin sanotuille maksullisille linjoille, vaikka mitäpä sitä kotirouva muuten tekisi. Hyvin samoin kävi nettiliittymän kanssa, kiinteä kuukausimaksu ei ollutkaan sitä mitä piti vaan laskutettiin jotakin aivan muuta. Tämä ratkesi sentään yhdellä valituskäynnillä ostoliikkeeseen.

Oma lukunsa on vielä kirjautuminen esimerkiksi jonkun yrityksen asiakkaaksi. Osa näistä hoituu perinteisesti paperihakemuksen täyttämällä, mutta useammalla taholla nettilomakkeen muodossa. Tiedän, ettei nimeni ole helppo ulkomaalaisen suuhun, vaan nimestäni puuttuu yleensä toinen i tai k, mutta silti nimenomaan näitä nettihakemuksia täytettäessä luulisi, että nimi kuten muutkin sinne annetut tiedot menisivät järjestelmään niin kuin ne on sinne kirjattu. Vaan eipä mene, ainakaan Irlannissa. Olen vastaanottanut useamman kirjeen tai kortin, jossa nimeni on kirjoitettu väärin tai a:n tilalle onkin ilmestynyt s, joka omaan silmään näyttäisi lähinnä näppäilyvirheeltä. Kai se sitten vain niin menee, että joku printtaa ne järjestelmään syötetyt nimet ja kirjoittaa ne uudelleen, niin paljon noita samankaltaisia virheitä on ilmestynyt useammassa eri yhteydessä.

Samoin mieheni suomenkielinen nimi on monissa yhteyksissä muokattu kansainvälisempään muotoon. Osassa, etenkin virallisimmissa tapauksissa näitä nimiasioita on tietysti joutunut soittelemaan perään ja korjailemaan, koska eivät vastaa samaa nimeä mitä henkilötodistuksessa löytyy, mutta monet laskut, kuten se sähkölasku tulevat irlantilaisella agenttinimellä :)

Hyvä esimerkki tuosta näppäilyvirheestä liittyy jätemaksuun, jota hoidimme hiljattain. Jätefirmalta tuli lasku jossa kerrottiin, että laskun voi maksaa kirjautumalla heidän nettisivuillaan olevaan palveluun. Mies, jonka nimissä maksu oli, kirjautui järjestelmään. Laskupohjaan oli syötetty ainoastaan laskun loppusumma, muut tiedot tuli täyttää itse. Ja kuinkas kävikään, laskua ei pystynyt maksamaan, koska summa oli väärä. Se oli täytetty puolestamme, eikä sitä pystynyt itse korjaamaan. Laskua tihrustaessa selvisi, että sen pystyy maksamaan myös postissa. Kävelin sinne ja kuittasin jätehoitomaksun old school -hengessä käteisellä.

Sellainen tutina, että nämä säädöt ja jälkipyykki eivät suinkaan jää tähän vaan homma tulee jatkumaan milloin minkäkin tahon osalta niin kauan kun pidämme majaa tällä saarella. Löytyykö teiltä vastaavia kokemuksia?

Kuvat ovat kännykkänäpsäisyjä iltapäiväiseltä kävelylenkiltä lähiympäristöstä.

Köhinää ja kotikutoisia troppeja

Olen ollut aina sellainen perusterve tapaus. Kuumetta kerran vuodessa ja päälle muutamat flunssat ja joskus jotakin muuta satunnaista. Helpolla olen kuitenkin päässyt. Nyt on yksi niistä flunssakausista osunut omalle kohdalle. Eikä pahempia, kurkkukivun jälkeen vaivana on ollut lähinnä vuotava nenä ja kuiva yskä. Yskäkin on päiväsaikaan nätisti taka-alalla, mutta jyllää päälle iltaisin ja varsinkin yöaikaan. Ja juuri sellaisella ärsyttävällä tempolla. Ensin saa nukuttua pari tuntia, sitten alkaa yskä, joka jatkuu ja jatkuu. Ja juuri kun nukahtamaisillaan uudelleen, on yskä taas kurkun päällä.

Onneksi meillä on täällä ylimääräisiä huoneita, ja olen jatkuvien yöllisten köhinöideni siivittävänä siirtynyt nukkumaan vierashuoneeseen. Köhin yöt, aamulla avaan verhot ja katselen pihan takana olevalla pellolla ruohoa kaikessa rauhassa mussuttavia lehmiä. Onneksi tämä reilun viikon kestänyt flunssailu on ollut yksinomaan minun juttuni. Nappula nuhaili muutama viikko takaperin ja man flulta on luojan kiitos vältytty.

Olen vain odottanut sitä ylihuomista, jolloin olen kunnolla terveiden kirjoissa ja pääsisin taas jatkamaan liikkumista, muuta kuin pelkkää leppoisaa kävelyä – mikä sekin on kyllä ollut nätteinä syyspäivinä mukavaa. Ylihuomista odotellessa olen ottanut käyttöön kaiken maailman vanhanajan viisauksia ja sekoitellut itselleni juomia inkivääristä ja hunajasta, milloin lisäillyt joukkoon vähän kurkumaa ja valkosipulia. Vielä eivät ole tepsineet.

Valkosipuli on tällä kertaa mennyt pelkästään sisäiseen käyttöön. Muistan olleeni vuosia sitten kovan flunssan kourissa ja tietysti parin päivän päässä siinsivät kaverin syksyiset häät. Kunnossahan siellä piti olla. Sain silloin vinkin pitkään tanssijana toimineelta naiselta laittaa yöksi valkosipulin kynsiä varpaiden väliin, veisi kuulemma pöpöt mennessään. No testattavahan se oli. Iltaisin ujuttelin valkosipulia minikokoisten varpaideni väliin ja päälle sopiva sukka pitämään paketin koossa. Muutaman yön kokeilun jälkeen tuntui, että haisin kauttaaltaan valkosipulille ja flunssa oli edelleen läsnä. Häihin menin ja pilkkuun asti olin (luonnollisesti) läsnä. Luulen, että sopiva annostus viiniä piti koneen käynnissä ja pahimman kipeilyolotilan poissa.

Sitä terveempää ylihuomista odotellessa!

Ja saa antaa hyviä vinkkejä viheliäisen yskän taltuttamiseen.

Salakieli Suomi

Nykyään on enenevissä määrin hetkiä, jolloin olen iloinen, ettei meillä puhuta englantia, vaan käytössämme on niin sanottu salakieli. Toisin sanoen salakieli nimeltä Suomi. Kieli, jota käytämme kotona perheen kesken ja kieli, jota puhumme lapselle. Toki välillä on tilanteita, että asiat käydään kahdella kielellä läpi, niin että muutkin paikallaolijat ymmärtävät mistä on kyse. Näitä tilanteita on esimerkiksi viedessä ja hakiessa lasta päivähoidosta.

Tähän päivään mennessä en ole vielä kertaakaan kuullut puhuttavan spontaanisti suomea näillä meidän kulmilla. Poikkeuksen tekevät tietysti meillä olleet kyläilijät, mutta sekään ei mene tuon spontaaniuden piikkiin. Dublinin lentokentällä olen sen sijaan kuullut suomea ja samoin eräässä galwaylaisessa kaupassa meitä palveltiin suomeksi.

Liikkuessani julkisilla paikoilla tuon reilu kaksivuotiaan huomioita tekevän Mertarannan kanssa, olen näinä päivinä hyvinkin iloinen tuosta niin kutsutusta salakielestämme. Ihan totaalinolouksiin ei olla vielä päästy, mutta jotenkin ounastelen, että ne hetket alkavat olemaan käsillä. Salakieltä puhuessa ei tarvitse pahoitella satunnaisia huomion kohteeksi joutuneita ohikulkijoita.

Vai mitä mieltä olette näistä Nappulan viime viikkojen sanaisten arkkujen avautumisesta julkisilla paikoilla?

• Onko se setä vai onko se mörkö? (osoittaen samalla viereisessä kahvilan pöydässä istuvaa keski-ikäistä miestä)
• Äiti tekee pissan isoon pönttöön.
• Kakka haisee!
• Viiksisetä tekee meille ruokaa. (Kävimme hakemassa take awayta intialaisesta ravintolasta)
• Setä kaivaa peppua!
• Onko tädillä paljon karvoja?

P.S. Viiksisetä ja pepunkaivaja setä eivät ole yksi ja sama henkilö.

Syksyn värejä ja ällötyksiä

Siitä huolimatta, että olen kevät-kesäihminen olen aina pitänyt kuulaista syyspäivistä. Sellaisista, kun aurinko heittelee ilmoille kirkkaita valonsäteitään, ilma on syksyisen raikas, puut ovat parhaassa väriloistossaan ja lehtimetsässä on ihastuttavaa kahistella menemään. Niitä sellaisia syyspäiviä on osunut muutama tälle viikolle. Ihan tuolle värikkäälle kahina-asteelle ei olla vielä päästy, sillä puiden lehdet ovat vielä pitkälti vihreitä. Osa toki kellastunut, osa muuttunut saman tien ruskeaksi ja tippunut pois puusta. Sentään jotakin väri-iloitteluakin on näköpiirissä. Pohjolaan verrattuna ilma on täällä lähes aina niin kosteaa, ettei sellaisia samanlaisia raikkaita syyspäiviä ole noin vain ollut tarjolla. Vaikka puissa on vielä lehtiä olen kerran haravoinut pihamme. Ja sen kanssa sopiikin olla sukkela, lähes aina läsnä oleva tuuli nimittäin riepottelee lehtikasan silmän käänteessä leviäksi, ellei sitä ala keräilemään samoin tein. Tai jos ei tuuli, niin vähintäänkin tuo kaksivuotias apuri.

Syksyn tullen pihaan luikerrelleet vallan mehukkaan kokoiset etanat ovat herättäneet ällötystä. Nyt en puhu sellaisista kotiloaan kantavista kavereista vaan sellaisilta ison miehen peukalon kokoisista limanuljaskoista. Ne luikerot ovat pistelleet surutta istuttamiani kukkasia poskeensa, luikertelevat pitkin seiniä ja lymyävät ruohikossa. Aika monen yli olen hurauttanut ruohonleikkurin kanssa ja lopputulos muistuttaa lähinnä limaisia nakinsiivuja nurmikolla.

Olen jo muutamassa aiemmassakin blogitekstissä viitannut hämähäkkeihin. Nyt syksyn tullen hämähäkkien määrä tuntuu kasvaneen ihan räjähdysmäisesti ja seittejä on viritelty kaikkialle, niin ulos kuin sisälle. Milloin niitä on ilmestynyt ruokakaappiin, milloin oven yläkarmiin, milloin lamppuihin. Nyt kun kaupat pursuavat halloween -rekvisiittaa (joulukrääsän ohella), niin voin todeta, että meiltä nuo koristeet näyttävät löytyvän omasta takaa.

Kai se on tämä Irlannin sopivan kostea ilmasto, joka kutsuu hämähäkkejä luokseen. Uutisistakin bongasin jutun, jonka mukaan Irlannissa on tänä vuonna poikkeuksellisen runsas hämähäkkivuosi. Vallan mukavia uutisia! Pääosa hämähäkeistä on pieniä, sellaisia nuppineulan pään kokoisia kutojia. Mutta nyt syksyn tullen tilaa ovat ottaneet haltuun myös oikeasti isot, sellaiset melkein pikkulapsen kämmenen kokoiset kuusijalkaiset. Niiden rinnalla Suomen lukit vaikuttavat lähinnä leppoisilta. Vaikken varsinaisesti hämähäkkikammoinen olekaan, voitte varmasti arvata reaktioni, kun tuollainen kaveri lymyää illalla kylppärissä tai aamulla portaikossa. Näiden useampien ei niin mieluisten kohtaamisten jälkeen olen säikähtänyt useaan otteeseen Nappulan pientä muovista Haisuli -hahmoa, joka tykkää myös majailla milloin missäkin lattiannurkassa.

Yhdeksän totuutta

Kerrankin lykästi, voitin yksivuotispäiviään viettäneen Saappaanvarressa -blogin arvonnassa. Italiasta käsin kirjoittava Marika laittoi kustin polkemaan ja lähetti minulle suklaisen tervehdyksen. Kiitos siitä! Aiemmin syksyllä lueskelin Anun kirjoittamasta Konalla -blogista hänen yhdeksän satunnaista tarinaansa. Ja suklaan siivittämänä päätin kirjoittaa omat yhdeksän, joskaan ei missään järjestyksessä olevaa totuutta, Vihreän saaren emännästä.

1. Tämä suklaavoitto pääsee listalle, sillä se tekee poikkeuksen minun yleisesti huonoon arpaonneeni. Onni on nimittäin harvoin ollut arvonnoissa myöden. Lapsuudessani muistan voittaneeni kerran jostakin arpajaisista kynsileikkurin ja joskus myöhemmin kolme tyhjää videokasettia. Ja se oli sellaista aikaa, kun perheessämme ei edes ollut videoita. Kerrassaan tyrmääviä voittoja siis!

2. Suklaa napsahti siinäkin mielessä kohdalle, että olen heikkona erilaisiin herkkuihin. Suklaat ja muut voivat hyvin pysyä avaamattomina kaapissa vaikka kuinka pitkään, mutta auta armias kun menen avaaman jonkun paketin, niin se on menoa sitten. Herkkuhiirtä ei pidellä.

3. Vannoin vuosia, etten tule ikinä hankkimaan lapsia. Arvostin omaa aikaani ja vapautta tehdä omia juttujani, enkä halunnut jälkikasvua säätelemään elämääni. Liekö sitten ollut kuitenkin jonkinlainen biologisen kellon kumaus kun uskalsin edes vilkaista lapsikorttia reilusti yli kolmikymppisenä. Ja tässä sitä nyt ollaan, kaksivuotiaan kaitsijana. Pääosin hyvin tyytyväisenä sellaisena, mutta ei siitä mihinkään pääse, ettenkö aika ajoin kaipaisi omaa aikaani ja mahdollisuutta tulla ja mennä.

4. Minulla on kova ääni. Tavallinen puheääneni on täysin normaali, mutta saan halutessani aikaan aikamoista ääntä. Ei ole ihan kerran tai kaksi, kun olen jossakin keikalla tai urheilutapahtumassa ilmaissut suosiotani, niin että lähellä ollut tuntematon katsoja on tokaissut "Olen aika luullut, että minulla on kova ääni mutta nyt olen kohdannut voittajani" tai "Taisin juuri kuuroutua".

5. Nuoruudessa huoneeni seiniä koristivat Toni Niemisen -kuvat ja lähetin hänelle myös fanipostia. Noloa! En muista oliko tämä aikaa ennen vai jälkeen New Kids On The Blockin vallatessa seinäni.

6. Olen pitänyt monien asioiden tekemisestä yksin. Esimerkiksi shoppailu on parasta itsekseen. Olen myös matkustanut paljon itsekseni, monien Euroopan kohteiden lisäksi olen rinkkani kanssa seikkaillut useampien kuukausien reissuilla muun muassa Vietnamissa ja Panamassa.

7. Omassa lapsuudessani muutimme useita kertoja isäni työn perässä paikkakunnalta toiselle. Sen vuoksi jonkinlainen paikallaan pysyminen liian pitkään tuntui minusta hassulta. Minulle oli esimerkiksi täysin selvä juttu, että opiskelemaan on mentävä jonnekin muualle kuin Lappeenrantaan, jossa asuin kouluikäisenä ja josta olen kirjoittanut ylioppilaaksi. Opiskeluvuosien jälkeen päädyin Turkuun, jonne jämähdin. Ja siinä vaiheessa se jämähtäminen, yhdessä paikassa pidempään oleminen tuntui hyvältä. Irlanti olikin ensimmäinen konkreettinen siirto Turun vuosien jälkeen.

8. Suht pieneen kokooni nähden syön paljon, mutta hyvinkin hitaasti. Työskentelin ennen äitiyslomalle jäämistä useamman vuoden hyvin miesvaltaisessa työyhteisössä. Sainkin kollegoiltani monesti osaksi hyväntahtoista kuittailua "Riikka ei selviäisi ikinä armeijasta, kun se syö niin hitaasti".

9. Olen harrastanut aina paljon liikuntaa, mutta en kuitenkaan kilpailumielessä. Kouluaikojen hiihto- ja juoksukisamitaleita kyllä löytyy ja aikuisiällä minua yritettiin muutamaan otteeseen saada kilpanyrkkeilemään. Yritinkin, mutta kun palasin useita kertoja treeneistä kotiin ja pitelin pakastemaissipussia nenälläni, niin mietin onko tämä nyt kuitenkaan sitä mitä haluan. Ei ollut. Olen halunnut liikkua ennemminkin kuntoilun vuoksi ja saadakseni hyvän olon. Liikunta on minulle ihan paras tapa nollata ajatukset tai taltuttaa huono päivä (lasi tai pari viiniä tulee sitten toisella sijalla). Kilpanyrkkeilyn sijaan olen ohjannut vuosia kuntonyrkkeilyä vapaa-ajallani.

Mitkä ovat sinun yhdeksän?

Eväitä värikkäiltä kaduilta

Työkiireiden ja -reissujen keskellä seilannut mies oli sitä mieltä, että tämä viikonloppu on pakko rauhoittaa ja levätä kotona. Vaan emännälläpä oli taas suunnitelma takataskussa. Olin kuullut kavereilta suosituksia syys-lokakuun taitteessa järjestettävästä viikonlopun mittaisesta Dingle Food Festivalista. Ja ehtinyt kysymään jo yhtä kaveriperhettä festariseuraksi. Koska syödäkin täytyy ja ajomatka ei meiltä Dinglen viehättävään pikkukaupunkiin kestä kuin vajaan tunnin, oli ympäripuhuminen helppoa. Lisäksi olemme olleet koko alkusyksyn liiankin antisosiaalisia, joten teki hyvää treffata muita.

Miehen tuumailut "tuskin siellä on paljon porukkaa kun ollaan liikkeellä sesongin ulkopuolella", osoittautuivat totaalisen vääriksi. Vaikka olemme ehtineet Dinglessa käymään useammat kerrat, en ole nähnyt siellä vielä koskaan noin paljon väkeä. Perinteisen etelä-karjalaisen sanonnan mukaan sakkia oli kuin Saipan pelissä. Parkkipaikkaa sai hakemalla hakea kun kaikki pientareet olivat täynnä mikä mitenkin ja todella sinne päin parkkeerattuja kaaroja. Lopulta paikka löytyi ja kaveriperhe myös, niin pääsimme aloittamaan tapahtumaan tutustumisen.

Dingle Food Festival koostui ruokakierroksesta, erilaisista workshopeista, kokkausdemoista, juomamaistajaisista, lapsille järjestetystä ohjelmasta sekä tietysti siellä täällä raikuvasta iloisesta irkkumusiikista. Illoille yksi jos toinenkin pubi näytti tarjoavan omaa ohjelmaa trubaduureineen. Täytyy myöntää, että meidän perheen ennakkotutustuminen tapahtumaan oli taas lähellä nollaa. Kaksilapsinen kaveriperhe oli sentään tullut ottaneeksi selvää lapsille järjestetystä ohjelmasta.

Yhtä mieltä olimme kuitenkin siitä, että hyvä ruoka on se ykkösjuttu. Ruokakierroksella oli nimettyjä ravintoloita, baareja ja kahviloita yli 70, joten valinnanvaraa riitti. Pääpaino oli suolaisilla herkuilla, mutta myös jälkiruokavaihtoehtoja oli riittämiin. Ideana oli että, kierrokseen osallistuva ravintola tai ruokakoju oli nimennyt etukäteen annoksen, jonka se tarjoaa. Joissakin tapauksissa tarjolla saattoi olla kaksikin annosvaihtoehtoa. Ruoka-annosten hinnat olivat varsin sopuisia, noin kahdesta eurosta seitsemään. Tapahtumaan sai ostettua etukäteen ruokalipukevihkosia, joilla pystyi maksamaan annoksia/juomia, mutta myös käteisellä maksaminen onnistui.

Omaan kierrosmenuuseeni kuuluivat etanat, pähkinäburger ja kalakakku sekä jälkkärinä kevyttäkin kevyempi friteerattu snickerspatukka vaniljajäätelöllä. Vaikka olenkin perso makealle, niin sanottakoon, että yhtään enempää tuota jälkiruokaa ei olisi enää uponnut.

Tuolta listalta omaksi suosikikseni nousi varsin oivan makuinen pähkinäburger. Mies sen sijaan hehkutti irlantilaisen Michelin kokin tekemää lammaspiirasta.

Tunnelmaltaan ja tarjonnaltaan vallan mukava ruokafestivaali oli meidän mieleemme ja teimmekin jo sen päätöksen, että ensi vuonna tullaan uudelleen.