Lapsi kantoreppuun ja reippailemaan

Ostin joitakin kuukausia sitten kantorepun, josta on sittemmin tullut paljon käytössäollut ja varsin oiva vempele. Meillä oli aiemmin käytössä sekä trikoinen kantoliina ihan pikkuvauva vaiheessa että hieman myöhemmin käyttöön päässyt kantoreppu, jota saattoi käyttää pelkästään rintapuolella. Kun Paddyn kilot alkoivat lisääntymään, kävi kantaminen rintapuolella kaikkea muuta kuin kevyeksi ja samoin näkyvyys eteenpäin alkoi lihasmassan takaa heikentymään.

Perusarjessa yksivuotias Paddy kulkee paikasta toiseen rattaissa, mutta lähtiessäni retkelle vaikkapa luontopolulle tai rannalle on kantoreppu se juttu. Toisinsanoen ehdoton vempele paikoissa, joihin pyörillä ei pääse. Ja meidän perheessä kun tykätään retkeillä luonnossa.

Tein aikani vertailua, kannattaisiko hommata niin sanottu rinkkatyylinen kantoreppu vai kevyempi kankainen malli. Päädyin tuohon jälkimmäiseen. Muutamastakin eri syystä. Kankainen versio on kevyt kantaa, se muokkautuu hyvin kantajansa ja kannettavan mukaan, sekä menee pieneen tilaan silloin kun sitä ei tarvita. Esimerkiksi nakata varuilta rattaiden alakoriin tai lentokentällä käsimatkatavaroiden joukkoon. Meidän kantorepussa ei ole lainkaan kovia osia, kiinnikkeitä lukuunottamatta, olkaimet ja vyötärövyö ovat pehmustettuja.

Erimerkkisiä kantoreppuja löytyy useita. Enkä lähde yhtä ja oikeaa suosittelemaan. Suosittelen ainoastaan kokeilemaan, mikä itselle sopii parhaiten. Omani ostin hyvin vähän käytettynä paikalliselta Facebook-kirpparilta. Myyjä sattui olemaan hyvänpäivän tuttuni. Hän opasti minua repun käyttämisessä ja antoi viikoksi testiin, jonka aikana mietin palautanko repun vai maksanko ostoksen. Päädyin jälkimmäiseen.

Reppua testatessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kiristää kaikki olkaimet ja vyöt riittävän tiukalle, omaa selkää, hartioita ja lantiota tukemaan.

Itse olen kokenut repun laittamisen selkään hivenen haasteelliseksi, jos olen kahdestaan lapsen kanssa liikenteessä. Kotoa tai autolta lähtiessä katson aina peilistä tai peilaan auton ikkunasta, että kaikki on niin kuin pitääkin. Muussa tapauksessa homma menee enemmän mutun puolelle. Toki enemmän lasta repussa kantaneena tunnen, jos lapsi ei ole selässä oikeassa asennossa ja käytännössä aina syy on siinä, että hän on onnistunut luiruttamaan kätensä väärään paikkaan - toisinsanoen painamaan selkääni. Omat käteni kun eivät ole kumiset ja nivelettömät, en ylety korjaamaan lapsen kättä oikeaan paikkaan. Tässä tapauksessa olen avannut suuni ja pyytänyt kanssaulkoilijalta apua ja kertonut mistä kohtaan lapsen käsi pitäisi vetää ulos. Tähän mennessä tämä kikka on toiminut.

Laitettaessa lapsi kantorepussa selän puolelle, tulee repun vyötärövyö kiinnittää ensin kantajan ympärille. Tässä vaiheessa vielä sopivan löysälle. Käännä repun kangaspuoli etupuolelle ja ota lapsi syliin rinta rintaa vasten ja istuta repun kangasosan päälle. Ota repun olkaimista kiinni ja lähde pyörittämään lasta kankaan päällä selkäpuolellesi. Tässä tarvitaan pikkuisen tanssiliikkeitä ja käsien joustavuutta. Sujauta se käsi repun olkaimesta sisään kummalta puolelta lähdit lasta pyörittämään ja sen jälkeen toinen käsi toisesta olkaimesta. Tämä vaatii hieman harjoittelua! Sen jälkeen kiristä vyötärövyö tiukalle, säädä tarvittaessa olkaimia ja kiinnitä rintakiinnike. 

Lasta poisotettaessa tee sama toisinpäin. Muista, että vyötärövyö avataan aina viimeisenä!

Paddy viihtyy loistavasti repussa. Kaipa sieltä on hyvät näkymät, vaikkeivat ne tämän antihongankolistelijan toimesta kovin kaksiset ole. En tiedä Paddyn tarkkaa painoa, koska täällä ei noita punnituksia kovin taajaan tehdä, mutta villinä veikkauksena noin 15 kg. Siitä huolimatta jötkälettä on tosi kevyt kantaa repussa hankalassakin maastossa. Selkää tai hartioita en ole saanut kipeiksi, vaikka kilometrejä toisensa perään lastia olenkin repussa kantanut.

Haaste, joka tulee yksin lapsen kanssa retkeillessä on mihin laittaa retkellä tai vaelluksella tarvittavat tavarat. Pienemmällä kävelyllä tavaroita tuskin tarvitseekaan, mutta jos suunnitelmissa on edes vähän pidempi retkeily, tulee aina jotakin rompetta, kuten juomapullo, jotakin pientä syötävää, puhelin ja ehkäpä varavaippa nakata matkaan. Itse en tykkää pidemmällä matkalla kantaa tarvikereppua etupuolella, mahdollisen hankalan maaston vuoksi jo ihan näkyvyydenkin kannalta. Olen sen sijaan pakannut sen kaikkein pakollisimman pienehköön jämäkkään olkalaukkuun. Parhaiten homma toimii kuitenkin niin, että olemme koko perheen kesken kesken liikkeellä, jolloin mies toimii eväsreppuvastaavana tai ollessani keskenäni lasten kanssa, valtuutan Nappulan kantajaksi.

Tämän postauksen kuvissa seikkailemme Paddyn kanssa Killarneyn kansallispuiston kuvankauniissa maisemissa.