Näissä maisemissa mieli lepää

Oli taas aika jättää mies ja lapset keskenään kotiin hörheltämään. Pukea päälle tuulen- ja vedenpitävää vaatetusta. Pakata reppuun evätä ja vaihtovaatetta ja lähteä nauttimaan luonnonrauhasta ja kauniista maisemista ihan vain itsekseni.

Muutaman kilometrin päästä kotoa lähtee nimittäin 57 km pitkä Kerry Camino vaellusreitti. Ajatuksena se mukailee Espanjan Camino de Santiagoa ja kulkee Traleen St. Johnin kirkolta vuoristoisen niemimaan yli Dinglen kirkolle. Reitti on jaoteltu kolmeen osaan – kolmeen päivävaellukseen.

Ensimmäisen osan reitistä vaelsin viime vuoden loppupuolella. Nyt tuli hyvä hetki ottaa seuraava 18 kilometrin siivu haltuun. Säätiedotus ei luvannut priimaa, mutta ihan passelia ulkoilusäätä kuitenkin. Aamupäivällä kävellessäni reppuineni bussipysäkille taivas oli harmaista harmain ja rinkan suojus suojasi suuremmilta pisaroilta.

Ihme ja kumma sade oli poissa kun pääsin bussilla omalle päätepysäkilleni ja reippailureittini alkuun.

Jonkun päähänpiston vuoksi päätin lähteä liikkeelle hieman kiertoreittiä. Tai siis tiedän kyllä mistä tämä päähänpisto johtui – kivisillasta, jota halusin kuvata. Reissun alku ei tämän päähänpistoni vuoksi ollut se onnekkain, sillä kuvat siitä kivisillasta epäonnistuivat täysin. Siltakuvaussession vuoksi jatkoin reittiä ylittämällä joen. Joessa ei tässä kohdin ole siltaa, vaan se ylitetään astumalla suurille kiville. Koko edellisen illan ja yön oli satanut, joten joki virtasi erittäin vuolaana. Järkevämpi ihminen olisi tässä vaiheessa kääntynyt ympäri ja palannut samaa reittiä takaisin. Tämä emäntä ei aina kuulu päätöksissään niihin penaalin terävimpien kynien joukkoon, joten silmäilin aikani osittain virran peitossa olevia kiviä, testailin vaelluskenkien pitävyyttä märillä kivillä ja lähdin ylittämään jokea. Kuten arvata saattaa, jalka lipesi yhdeltä kiveltä ja hörppäsi kengän suusta reippaan määrän kylmää vettä sisäänsä. Noin kilometri matkaa taitettuna ja toinen kenkä ja sukka märkänä. Onneksi oli varasukkia mukana.

Vaellusreitti kulki pitkälti kärrypolkuja ja maalaisteitä pitkin, jossa ei vastaantulevista autoista ollut kuitenkaan pelkoa. Kärrypolut luikertelivat pitkin nummia ja lammashakojen halki. Muista sulkea portti, muistuttivat kyltit hakojen rajoilla. Purot solisivat ja lampaan määkivät. Tuuli pyöritti hennosti hiuksia. Ympäristön värit vaihtuivat kauniisti kirkkaasta peltojen vihreästä nummien lähes violetin sävyihin. On taas se aika vuodesta kun kanervat kukkivat nummilla. Pilvien varjot leikkivät vuorten rinteillä. Rauhallista.

Matkan paras kohta oli kun kiipesin vuoren rinnettä niemimaan vastakkaiselle puolelle ja edessäni avautui kaunis pitkä Inch beach, kimmeltävä Atlantti ja seuraavan niemimaan kumpuileva vuoristo. Laskeuduin kumpareelle lähelle rantaa. Pidin toisen evästauon. Suljin silmät. Kuuntelin aaltojen kohinaa ja annoin syysauringon lämmittää kasvojani. Mieli lepäsi.

Vaellusreitti jakui lehmälaidunten vierestä, joista ammujat töllistelivät uteliaina kulkijaa. Koirat haukkuivat maatalojen pihassa. Osa poluista oli edellispäiviän sateiden jäljiltä muuttunut enemmänkin puroiksi kun poluksi.

Puro vai polku?

Nämä vihreät maisemat veivät mukanaan, mutta olin jokseenkin iloinen, kun näin pitkän laakson laskeutuvan tien päässä taloja ja tiesin olevani lähellä toisen osion päätöspistettä. Eli pubia, joka kutsui vaelluksen päättävälle Guinnessille.

Aiempia vaelluspostauksia:

Päivävaellus: Kerry Camino
Vaeltamista ja Fazerin sinistä

Pieni vaellus lasten kanssa

Melkein seikkailijan jalanjäljillä