Cliffs of Moher

Kävimme katsomassa Irlannin suosituinta luontonähtävyyttä, Cliffs of Moheria. Nämä jylhät kallioleikkaukset sijaitsevat Irlannin länsi-rannikolla, noin 70 km Galwayn eteläpuolella. Olin toki nähnyt kuvia kohteesta ja paikka on arvatenkin ollut "täytyy päästä käymään -listalla". En ollut kuitenkaan sen tarkemmin selvitellyt millaisesta paikasta on itse asiassa kyse.

Lähdettyämme aamupäivällä ajelemaan Galwaysta kohti nähtävyyttä oli kovin sumuista ja mielessä ajatus, että tuleeko siellä edes näkemään mitään? Sellaisella hernerokkasumulla näkyvyys oli lähellä nollaa. Teimme matkaa pääosin Wild Atlantic Way :a pitkin, joka on Irlannin Länsirannikkoa kiemurteleva, Atlantin rantoja pitkälti myötäilevä tieosuus. Tien varrella on monia julmetun kauniita luontokohteita. Matkaa koko pohjoisesta etelään menevälle tieosuudelle kertyy yhteensä 2500 km, mutta meidän osuus tästä kauniista kokonaisuudesta oli tällä haavaa vain rapiat sata kilometriä.

Sumusta huolimatta pysähdyimme muutamaan otteeseen matkanvarrella katsastamaan maisemia. Rikkonaista rantakalliokkoa katsellessa muistin taas sen tosiasian, että pelkään korkeita paikkoja. Mies meni kurkistelemaan Nappula sylissään eräällä pysähdyspaikallamme näkymää korkeiden rantakallioiden yli. Pysyttelin suosiolla taaempana, mutta oli tietysti pakko aloittaa vouhottaminen ja ohjeistaminen siitä että, "yhtään lähemmäs reunaa et sitten mene...tai...tai..." Ja nähtävästi ohjeistus alkoi olemaan jo sen sorttista, että kauempana kävellyt saksalaisturisti naureskeli minulle. Tuli siinä sitten elävästi mieleen vuosia sitten Skotlantiin tekemämme vaellusreissu, jossa vuorenharjanteella huusin samaisia neuvoja niin kovaan ääneen, että jopa heinää kaikessa rauhassa mussuttavat lampaat juoksivat karkuun.

Niin. Tämän kokemuksen siivittämänä aloin miettimään, onkohan tässä mitään järkeä lähteä katsomaan korkeita kallioita, jos puntit tutisevat jo pienemmästäkin pudotuksesta.

Pelko osoittautui onneksi aiheettomaksi, sillä Cliffs of Moherilla oli varauduttu turisteihin ja muihinkin korkeanpaikankammoisiin. Turisteja paikassa oli paljon, mutta ei kuitenkaan liiaksi saakka. Ja turismiin oli selkeästi panostettu. Paikalta löytyi asiallinen vierailukeskus palveluineen ja näyttelyineen, hyvät opasteet sekä leveä päällystetty kävelytie, jossa pääsi mainiosti etenemään rattaidenkin kanssa. Ja omaksi onnekseni rantatörmää suojasi sopivan korkea kiviaita, jonka suojista oli turvallista kurkkia maisemia ja räpsiä kuvia. Päällystetyn kävelytien varrella oli kolme tasannetta, joilta pääsi ihailemaan maisemia. Kävelytien ulkopuolellakin sai liikkua omalla vastuulla ja poluista päätellen yksi jos toinenkin jatkoi matkaansa opastetun alueen ulkopuolelle. Alueen ulkopuolella oleva polku oli suhteellisen viettävä ja kapea, joten sinne suunnatessa kannattaa varata hyvät jalkineet. Itsekin kävin siellä tallustelemassa muutaman paremman valokuvauspaikan toivossa, mutta totesin pian sen kivimuurin takana kävelemisen mielekkäämmäksi.

Cliffs of Moher on avoinna ympäri vuoden. Pääsymaksu alueelle oli aikuisilta 6 euroa ja alle 16 -vuotiailta ilmainen. Sisäänpääsy sisälsi auton parkkimaksun. Cliffs of Moherille näytetään tekevän useiden eri matkanjärjestäjien toimesta bussiretkiä ainakin Galwaysta käsin.

Kallioleikkaukset ovat ainakin monien puffinien ja muiden merilintujen koti. Näitä söpöläislintuja voi nähdä erityisesti kesäkuukausina kalastusreissuillaan, mutta vahva veikkaus on, että niitä joutuu ylhäältä käsin tutkailemaan kiikareiden linssien läpi.

Monesti olen näitä Irlannin säitä parjannut, mutta tällä kertaa meitä lykästi. Sumu nimittäin hälveni, taivas oli sininen ja aurinko pilkahteli lämpimästi kun pääsimme Cliffs of Moherille. Ja kieltämättä, vaikka turistipaikassa olikin, niin näky oli vaikuttava. Kalliot nousevat suoraan merestä korkeimmillaan 214m merenpinnasta ja jatkuvat yhteensä 8 kilometriä. Ympärillä on sinisenä aaltoilevaa merta, harmaita kallioita ja takana kukkuloina nousevia vihreitä niittyjä. Atlantin tyrskyjen hakatessa korkeita pitkälle jatkuvia kallioleikkauksia vasten tuli kieltämättä sellainen olo kun seisoisi maailman reunalla. Vaikka tässä tapauksessa se tapahtuikin sieltä kiviaidan luoman turvan takaa.