Yksi parhaista rentoutumistavoista

Mieli kaipasi rauhaa kaikenlaisesta sählingiltä, korvat hiljaisuutta ja silmät kauniita maisemia. Niinpä mies ja lapset heittivät minut pubin eteen. Painotan tässä kohden tarinaa, nimenomaan sitä pubin ulkopuolta. Oli nimittäin aika heittää taas reppu selkään ja lähteä vaeltamaan. Jatkaa kolmiosaista vaellusreitti Kerry Caminoa siitä mihin päätin edellisen osuuteni.Ja sehän päättyi pieneen vaaleansiniseen pubiin.

Ulkoilu ja luonnossa reippailu ovat minulle yksi ihan parhaista rentoutumistavoista. Kuunnella luonnon ääniä ja aistia sen kauneutta, keskittyä omatahtiseen etenemiseen ja samalla työntää taka-alalle muut mieltä painavat asiat. Ja niin se taktiikka toimi tälläkin kertaa.

Vaellusreitin viimeinen osio vei minut Dinglen niemimaan eteläistä laitaa pitkin Annascaulin kylästä Dinglen pikkukaupunkiin. Kävelemistä tälle viimeiselle rupeamalle tuli 22km.

Marraskuun alkupäivinä kelit olivat kuten arvata saattaa, mitä sattuu. Välillä satoi vettä, pari rankkaa raekuuroa pieksi kävelijää. Tuulen kaverina nuo rakeet tuntuvat siltä, kun joku heittäisi nastoja naamaan - ei tosin ole siitä kokemusta, mutta voisin kuvitella sen tuntuvan samalta. Onneksi suurimman osan kävelytaivalta paistoi aurinko. Ja myös pari sateenkaarta ilahdutti kulkijaa.

Reitti kulki alkumatkan pitkälti kapeita päällystettyjä maalaistietä pitkin. Autoja näillä teille ei juurikaan kulkenut. Vaellusreitillä oli lukemattomia autoituneita taloja, hylätty koulu ja sentään joku kauniisti restauroitukin kohde. Noita maisemia katsellessa olisin voinut ryhtyä lähes minkä tahansa autiotalon asukiksi. Sillä ehdoin toki, että joku muu ottaisi vastuun siitä pienestä pientaremontista.

Vaellusreitin alkuosuuden ehdottomasti upein kohta oli kun tie viisti rantaa. Kivisen rannan toisella reunalla nousi korkea kiviseinämä, toiselle puolelle jäi 1500-luvulla rakennetun linnanraunio. Istuin rantakiville pienelle tauolle. Kuuntelin aaltojen työtä ja seurasin niiden iskuja kauniisti pyöristyneitä kiviä vastan. Aina uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Olen ihan varma, että aaltojen jylinä on maailman rauhoittavin ääni.

Matkan varrella hevoset tuijottelivat ujosti etenemistäni. Lampaat jättivät yhden rouskaisun tekemättä nähdessään kulkijan ja lehmät tulivat uteliaasti lähemmäs. Muutamat koirat juoksivat räksyttäen perään, joka aiheuttaa minussa pelonsekaisia tunteita. Yhden räksyttävän koiran kohdalla hidastin reippaasti vauhtiani ja yritin elehtiä koiralle, että ihan vain olen ohi kävelemässä. Pian koiran perässä saapasteli minua noin viisi päätä pidempi mies, kuraisissa saappaissa ja elinkaarensa päähän tulleessa espanjalippiksessä. Mies polotti minulle pitkän pätkän iiriä. Tuijotin miestä - varmaan suu auki - jonka seurauksena mies vaihtoi kielen englantiin kysyen Do you understand me? Tässä vaiheessa luulin jo eksyneeni reitiltä jollekin yksityiselle tielle. Mutta siinä me sitten juttelimme niitä näitä. Siitä mistä tulen ja mihin olen menossa. Heitin ilmoille ne muutamat yksittäiset iirinkieliset sanat jotka osaan. Kerroin kysyttäessä minkälaista säätä Suomessa on ja opetin maalaismiehen sanomaan hyvää päivää. Ei oppinut. Hymyillen jatkoimme matkaamme, hän varmaankin pellolle ja minä seuraamaan kapeaa tietä.

Aloin jossakin kohtaa vaellusreittiä toivoa pääseväni kävelemään muulle alustalle kuin asfaltille. Olisi ehkä pitänyt miettiä mitä toivoo, koska saattaa käydä niin, että toiveet toteutuvat. Pian reitti nimittäin alkoi kulkemaan vuoristopeltoja pitkin.

Yhdellä tällaisella kapealla tiellä vastaan asteli useampi kymmenpäinen lehmälauma, joka valtasi koko tien leveyden. Mietin kuinka toimivat ohitussäännöt tällaisessa tilanteessa. Kuka väistää ja ketä? Lehmät toljottivat uteliaina ja antoivat tilaa kun reppuselkäinen emäntä yritti edetä kapean tien toista laitaa. Ihan vinkinsi, että irlantilaiset lehmät väistävät kun niille sanoo hello. Testasin.

Välillä kapea peltojen välissä kulkeva polku muuttui niin mutaiseksi, että jalat upposivat jokaisella askeleella. Ihan kuin tuo ruskea lieju olisi ahnaasti yrittänyt suudella nilkkojani. Nauratti.

Päivä alkoi taittumaan myöhäiseen iltapäivään kun kun katselin mäen harjanteelta vaellusreittini päätöspistettä Dingleä. Ajatukseni seikkailivat jo vaaleahattuisessa palkinnossa ja epäterveellisessä ruoassa jossakin kaupungin monista hämyisistä pubeista, mutta perillepääsyä viivästytti kaksikko. Lammas ja poni. Parivaljakko käveli luokseni ja eihän siinä voinut muuta kuin silittää niitä aikansa. Pintti ehtisi kyllä odottamaan.

Ja niin se vain toimi rentoutuminen tälläkin kertaa – ja rentoutumisella tarkoitan tässä kohden tuota huippuhyvää kävelyreittiä ja ulkoilua, en sitä pinttia, vaikka hyvälle sekin maistui.

Kerry Camino vaellusreitin edelliset osuudet:
Päivävaellus: Kerry Camino

Näissä maisemissa mieli lepää

Ja muita vaelluspostauksia:

Vaeltamista ja Fazerin sinistä

Postikorttimaisemassa

Pieni vaellus lasten kanssa

Melkein seikkailijan jalanjäljillä