Korvapuustia vai voisilmäpullaa?

Tässä postauksessa ei otsikosta huolimatta vertailla kahta pullaherkkua tai jaeta reseptejä, vaan mietiskellään miltä tuntuu, kun ne pullat ovat niin sanotusti uunissa.

Nimittäin sillä lailla tässä on sitten käymään, että kuljemme Jennin ja Saulin jalanjäljillä. Seuraamme tulee liittymään "irkkujäsen" eli Nappula saa pikkusisaruksen kevättalvella.

Minulle ylipäätään lapsen hankkiminen ei ole ollut koskaan mikään itsestäänselvyys, enemmänkin päinvastoin. Taka-alalla ajatuksissa oli, että jos sitten kuitenkin joskus saa lapsen, on niitä oltava enemmän kuin yksi. Sisarus oli jonkinlainen itsestäänselvyys.

Minä ja mieheni olemme molemmat kolmilapsisesta perheestä, joten meille elämä sisarusten kanssa on se normitila ja se, jonka toivoimme myös Nappulan saavan. Hyvässä ja pahassa. On kotona se joku, jonka kanssa leikkiä ja valitettavasti myös tapella. Kokea ja oppia yhdessä asioita ja kasvaa sisaruksiksi.

Siitä huolimatta, että tulokas on toivottu lisä tähän perheeseen, olen käynyt pään sisäistä kädenvääntöä monistakin lapsen tuloon liittyvistä asioista.

Ihan ensinnäkin, se että ihan nuoriahan tässä ei enää olla. Nyt puhutaan siis siitä todellisesta iästä, ei henkisestä iästä, joka on varmaan 12 :) Kun oma ikä on lähempänä nelosella kuin kolmosella ja vitosella alkavaa, niin jatkuvat yö heräilyt eivät kuulosta varsinaisesti miltään arjen luksukselta. Mutta hei, silti ollaan alle presidenttiparin lukemien :D

Voihan tietysti olla, että uusi tulokas on hyvä nukkuja, mutta Nappulan kanssa vauva-ajan kokemukset iskostuvat pitkälti valvottuihin öihin, väsymykseen ja siihen, ettei missään muualla ollut hyvä olla kuin sylissä. Tietysti ensimmäisestä kaverista on jotakin oppinut ja ehkä viisastunutkin, joten osaan asioista pystyy suhtautumaan huomattavasti lunkimmin.

Toki tässä meidän tapauksessa mietityttää myös kuinka arjen saa pyörimään ilman turvaverkkoa. En tietysti oletakaan, että vaikka Suomessa olisimme, niin isovanhemmat tai muut läheiset hoitaisivat lapsemme. Tietoisuus turvaverkon olemassaolosta tuo enemmänkin sellaista henkistä helpotusta, kun on tietoinen siitä, että on ihmisiä, joille voi tarvittaessa soittaa ja pyytää apua. Tokihan meillä on täälläkin kavereita, mutta koen sen silti eri asiana. Kaikilla kavereilla on omat lapset ja arki pyöritettävänä, joten avun kysyminen ei ole mielestäni ihan sama asia.

Ja kun nyt tähän vatvomiseen on lähdetty, niin ihmettelen miten hermoni jaksavat vielä kotonaoloa. En ole kuitenkaan postauksen otsikosta huolimatta sellainen pullantuoksuinen äitihahmo, vaan henkilö joku kyllä hoitaa ne tarvittavat kotiaskareet, mutta kaipaa myös kovasti omia, kodin ulkopuolisia asioita ja elämää. Ja niitä aikuistenjuttuja.

Aikoinaan sanoinkin miehelleni, että jos joskus saamme lapsen, niin sinä jäät sitten myös sen kanssa kotiin, minun palatessa töihin. Ja toinen ehtoni oli, jos tulemme ikinä saamaan toista lasta, niin niiden välissä on aivan pakko palata töihin, sillä pää ei kestä niin pitkää kotonaoloa.

Ja kuinkas nämä ehdot sitten toteutuivat? No, eivät kovin hyvin.

Ensimmäinen ehto oli kyllä tarkoitus toteuttaa. Minulla oli töihin paluupäivä päätettynä ja miehellä isyysvapaa sovittuna työnantajansa kanssa, mutta sitten takavasemmalta tuli ehdotus tästä työkomennuksesta, jonka vuoksi isyysvapaat jäivät toteuttamatta. Ja tämän toisen ehdon toteutuminen ei tänne muuton vuoksi onnistunut. Että tässä sitä ollaan.

Toisaalta, jos jokin, niin tämä tuntuu kuitenkin hyvältä saumalta saada toinen lapsi. Ikäeroa ei pääse tulemaan mahdottomasti, mutta sillä lailla sopivasti kuitenkin. Ja toisaalta kun tässä nyt joka tapauksessa eletään tätä housewife -kuplaa, niin varmistetaan selusta sen osalta, ettei vain tekeminen tulisi vastaisuudessakaan loppumaan kesken. Ei muuta kuin pullaa naamaan ja lyllerretään eteenpäin!