Kaksi vuotta kotona

Hetkinen hei! Tajusin katsoessani seinäkalenteriamme, että jäin tasan kaksi vuotta sitten äitiyslomalle. Mitä mitä mitä, siitä on todellakin kulunut jo kaksi vuotta?! Mihin tämä aika oikein hupenee? Omasta mielestä en ole vanhentunut juuri yhtään, tyhmentynyt kylläkin. Mutta kun katsoo vierelle, niin voi todeta, että joku on kyllä kasvanut ja muuttunut sen vajaan kahden vuoden aikana.

Aikaa ennen Nappulaa kävin päivät töissä. Suhasin ympäriinsä. Iltaisin harrastin kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Pääasiassa harrastin paljon liikuntaa. Mutta mahtui joukkoon milloin espanjan kurssia ja milloin jonkin kädentaidon harjoittamista. Kotona kävin pääasiassa nukkumassa ja pesemässä pyykkiä. Ruokaa tein vain viikonloppuisin. Arkisin siellä ei ollut ketään syömässä. Mieskin matkusti tuohon aikaan paljon työnsä puolesta. Lomat reissasimme, elbailimme mökkimaisemissa ja tulihan niitä kesätapahtumiakin koluttua tiuhempaan tahtiin.

Sitten tuli maha. Ja muutos. Kaksi vuotta sitten olin varma, että jos sen yhdeksän kuukautta pystyn sinnittelemään kotona, niin hyvä. Tosin sekin kuulosti hyvin absurdilta. Nappulan synnyttyä ensimmäisistä katastrofikuukausista en muista juuri mitään. Oli vain jatkuva väsymys ja alati sylissä viihtyvä pikkuihminen. Tuntui, että ainakin ensimmäiset puoli vuotta vain kävelin ympäriinsä, hän ei nukkunut muuta kuin liikkuvissa vaunuissa. Satoi tai paistoi, kävelin.

Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin viihtyä paremmin kotona ja tykätä siitä uudenlaisesta "vapaudesta", jos nyt tällaista termiä voi lasten kanssa käyttää. Ei ollut kellokorttia. Ajattelin, että ehkä vietän kotona kuitenkin vähän pidempään, kun se on kerran mahdollista. Pitkien sisäisten keskustelujen jälkeen tulin ilmoittaneeksi työnantajalleni, että jatkan vielä hoitovapaalla. Palaan töihin kun lapsi on puolitoistavuotias. Palattuani töihin, mies viettäisi kuukauden lapsen kanssa kotona ennen päiväkodin alkamista. Oli hyviä päiviä ja niitä kun toivoi, että se ensimmäinen kotoilun jälkeinen työpäivä tulisi pian.

Sittenpä seurasi ehdotus Irlantiin muuttamisesta. Hoitovapaan jatkaminen. Ja nyt tajuntaan iskeytynyt todellisuus, että kaksi vuotta ollaan oltu tällä tiellä. Eihän sen näin pitänyt mennä! Onneksi elämä tarjoaa silti yllätyksiä, vaikkeivat ne aina menekään sen ennalta käsikirjoitetun suunnitelman mukaan. Ja mitä siihen vauva-aikaan vielä tulee, niin itse viihdyn paljon paremmin nykytilassa. Tuollaisen kikkailevan nassikan seurassa, kun sen pienen inisevän mötkön kanssa.