20. maaliskuuta 2019

Se hiljainen lapsi

Muumipipo, sydäntakki, lapsi, lampaat, lammasaitaus, irlanti
Meillä asuu kotona lapsi, joka leikkii, laulaa, puhua pälpättää, riehuu, touhuaa, kikkailee pikkuveljensä kanssa, auttelee kotiaskareissa, kieltäytyy toimimasta minkäänlaisessa yhteistyössä, piirtelee, järjestelee lelujaan, väittää vastaan. Varsin tavallinen kolmevuotias siis. Puhe tulee sujuvalla suomen kielellä, välillä joissakin leikeissä kieli tai leikin hokemat vaihtuvat omatoimisesti englanniksi. 

Tätä kuvausta vastaan harva uskoo lasta samaksi, jonka he näkevät.

Suurimmalle osalle tämä kuvailemani lapsi on hiljainen. Hyvin hiljainen. Lapsi, joka kyllä osallistuu ja leikkii, muttei puhu. Lapsi, joka muiden, varsinkin aikuisten ilmaantuessa näköpiiriin kiinnittää katseensa ennemmin kenkiensä kärkiin kuin puhujan suuntaan.

Nappula on ensimmäistä vuotta pre schoolissa (kestää kaksi vuotta), sitä ennen hän oli samassa paikassa hoidossa muutamana aamupäivänä viikossa. Paikka, hoitajat ja suurinosa lapsista olivat siis entuudestaan tuttuja. Ja ennen kaikkea hän menee ja on koko ajan mennyt sinne mielellään. Hoitajien mukaan hän osallistuu ja toimii ohjeiden mukaan eli toisin sanoen ymmärtää kaiken, mitä hänelle sanotaan. Siitä huolimatta, edes näille tutuille tädeille hän ei ole avannut suutaan. Lapsille hänen on kuultu leiskauttavan kommenttejaan. 
Hiekkaranta, aallokko, lapsi piirtää hiekkaan, muumipipo sydäntakki

Omaahan hän toki ujot suomalaiset geenit ja ujoksi, hyvin ujoksi hänet usein tituleerataan. Olisi huijausta väittää, ettei tähän käytökseen olisi silti kiinnitetty huomiota. Henkilökohtaisesti ajattelen, että eikö olisi mukavampi olla jos saisi edes joskus sanottua asiansa. Mutta sitten taas toisaalta, mistäpä minä tiedän kokeeko hän hiljaaolemista ja omaan kuplaansa pakenemista yhtään epämieluisana? Ehkä se olen vain minä, joka on luonut puhumattomuuden ympärille ongelman.

Puhumaan pyytäminen, ihan siitäkin huolimatta, että tiedän hänen niin osaavan on täysin turhaa. Silloin ei ainakaan tapahdu mitään. Pienet keinot, joilla koitamme lasta rohkaista ja saada sanaista arkkuaan edes hivenen raoitettua muuallakin kuin kotioloissa on käydä päivittäin pieniä englanninkielisiä keskusteluja hänen kanssaan. Kirjojen lukeminen ja laulaminen. Olen ottanut tavaksi järjestää ihan vähintään yhtenä iltapäivänä viikossa treffit jonkun tutun äidin ja lapsen/-sten kanssa, tutussa ympäristössä. Pyytänyt meille kotiin, olemme tavanneet leikkipuistossa, tutussa kahvilassa tai niin edelleen. Näillä tapaamisilla Nappula vähintäänkin leikkii ja juttelee edes hieman tuttujen lasten kanssa.

Jos Nappula olisi elänyt koko ikänsä Suomessa, en tiedä olisiko tällaista lukkoa koskaan päässyt syntymään? Tai toisaalta, jos olisi. Olisiko siihen koskaan kiinnitetty huomiota? Fakta kuitenkin on, että elämme tällä hetkellä huomattavasti avoimemmasta kulttuurissa. Kulttuurissa, jossa ei pelkästään kävellä pipo silmillä ja kuulokkeet korvilla eteenpäin vaan, kulttuurissa jossa on tapana katsoa silmiin ja jutella ihmisille, ihan siitäkin huolimatta oliko asiaa vai ei. Ja sitä ei käy kieltäminen, että hän ei toimi täkäläisen normin mukaan.

Puhuminen lienee yksi niistä monista asioista, jotka etenevät ja tapahtuvat omalla painollaan. Toisen puolesta ei pysty puhumaan, mutta on yritettävä osata antaa tukea asiaan. Aikaa se tulee varmasti viemään ja vaatimaan ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Jonakin päivänä lauseita alkaa varmasti tipahtelemaan suusta kun hän kokee olevansa enemmän omalla mukavuusalueella asian suhteen. 

3 kommenttia:

  1. Meidän tyttäremme ei puhunut kolmevuotiaana päiväkodissa (Saksassa) sanaakaan. Kotona kylläkin. En muista kuinka kauan tätä puhumattomuutta kesti, mutta päiväkodin opettaja sanoi minulle, että nyt alkaa käydä jo liian pitkäveteiseksi. Itse uskoin vahvasti, että kaikki ajallaan ja niin siinä sitten kävi. Huoli hävisi ja nyt siitä on vain häivähdys muistoissa. Toinenkin samanikäinen puhumaton lapsi oli samassa ryhmässä ja hän kävi puheterapiassa. Itse ajattelin, että ei ole hyvä tehdä puhumattomuudesta liian isoa numeroa, ettei hän tuntisi itseään erilaiseksi, vaikka olinkin sisimmässäni huolestunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anitta tämän muiston jakamisesta! Näitä tapauksia on varmasti paljon, joissa lapsi hämmentyy/ujotelee kun pitäisi käyttää toista kieltä. Ajan kanssa asiat varmasti muuttuvat, vaikka tällä hetkellä tällaisen sosiaalisen kulttuurin keskellä asuvana lähes puhumaton lapsi tuntuu olevan outo tapaus. Olet täysin oikeassa siinä, ettei asiasta kannata tehdä suurta numeroa, ainakaan lapsen suuntaan.

      Poista
  2. Ennen kaikkea tämä lapsi on mahtava ja rakastettu ja se hänen tulee tuntea ja tietää. Niin hänen kohdallaan varmasti myös on käynyt. Äidinkieltäänhän hän käyttää sujuvasti.

    Sekin on päivänselvää, että vanhempia haittaa lapsen toimiminen toisin, kuin kulttuurissa pääsääntöisesti tehdään. Se ei liene ainoa asia, jossa kasvattajalta vaaditaan kärsivällisyyttä.

    Kaiketi useimmat vanhemmat pohtivat ratkaisujaan myös jälkeen päin; jos olisin toiminut toisin... Mutta elämä on ensi-ilta: Ei voi tietää, ei voi kokeilla eri vaihtoehtoja, ei voi peruuttaa eikä ottaa uusiksi.

    Sitäpaitsi lapsi vaikuttaa elämäänsä todella tyytyväiseltä, mitä blogin lukija ei vähääkään ihmettele!

    Eräs kotimainen kasvatusalan guru sanoi miettineensä vanhimmasta lapsestaan: "Onkohan tuossa ihmisessä jossakin nappula, josta siihen saisi äänen." ja toisesta lapsestaan: "Onkohan tuossa ihmisessä nappula, josta saisi äänen pois." Ajanoloon näistä lapsista kehkeytyi yhtä puheliaita. He vain kulkivat omia teitään.

    VastaaPoista

Kiitos, kiva kun kommentoit!